Lifestyle

Vanhenemiseen liittyviä paineita – koenko niitä?

4.7.2019 Teksti: Jenni Ukkonen

Viimeistään tämän vuoden alusta olen alkanut laittaa merkille, että multa on kysytty – tai ainakin jollain tapaa viitattu aiheeseen – tavallista enemmän, että milloinkohan meillä olisi perheenlisäys suunnitelmissa. Tavallaan ymmärrän mielenkiinnon asiaa kohtaan, sillä olenhan nyt tosiaan kolmikymppinen, ja siksi jo ihan biologisesti mun varmaan kannattaisi asiaa vähintään miettiä. Lisäksi olemme ollut nyt reilun vuoden naimisissa, ja useinhan viimeistään siinä ekan vuoden jälkeen monet alkavat jo odottaa vauvauutisia. Se tuntuu ikään kuin luontevalta jatkeelta avioliitolle, tai mille tahansa pidemmälle parisuhteelle, enkä siis sano, että siinä on mitään väärää, että niitä uutisia alkaa odottaa. Koenko siis paineita siihen liittyen? Juu ja en. Ehkä suurin aiheeseen liittyen kokemani paine on, etten koe oikean ajan olevan juuri nyt, mutta samanaikasesti toki tiedostan, että ikäännyn päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta. Mistä edes tiedän, voinko tulla raskaaksi? Kannattaisiko yrittäminen kuitenkin jo aloittaa? Ymmärrän myös tietysti sen, ettei “oikeaa aikaa” olekaan, ja että jos meille nyt yhtäkkiä tupsahtaisi vauva (jos se vaan olisikin niin helppoa!), niin varmasti siitä jo tässä vaiheessa elämää selviäisimme ihan hyvin; elämme varsin stabiilia elämää ja meillä on taloudellisesti kaikki hyvin. Silti koen, että haluaisin odottaa vielä hetken – haluaisin vielä vähän pidempään olla vain me kaksi, ja kissa. Vauvan tullessa taloon muuttuu elämä kuitenkin kertaheitolla ja koko loppu elämäksi. Miksi meidän tarvisi kiirehtiä siihen, jos asiat juuri nyt ovat hyvin juuri näin.

Toinen seikka, mikä voisi tässä kolmenkympin tietämillä alkaa aiheuttaa paineita, on omistaa jotain merkkilaukkua tai kenkää arvokkaampaa. Tällä hetkellä se on meille auto, mikä ei sinäänsä ole erityisen hyvä ”sijoitus”, vaikka toki ehdottoman tarpeellinen se täällä onkin. Mielummin se olisi kuitenkin asunto; ei välttämättä sellainen, missä itse asumme, mutta sijoitusmielessä. Sijoitusasunnon hankkiminen on meillä ihan konkreettisesti “to do”-listalla, minne lisäsimme sen tämän vuoden alussa, mutta siihen liittyy toki monta seikkaa, miksi sitä ei ihan noin vain osteta; näin ensimmäisenä se, ettemme edes asu maassa, mistä haluaisimme asunnon ostaa. Vielä sellaista oikealta tuntuvaa, aidosti varteenotettavaa vaihtoehtoa ei myöskään ole tullut vastaan, mutta selaamme mahdollisia asuntoja edelleen toiveikkaana. Kenties sillä aikaa voisin tosiaan perehtyä vielä paremmin siihen, miten homma ihan käytännössä toimii, sitten jos se oikea sattuukin jonkun ihmeen kautta ihan vaan netin kautta, sen kummepia etsimättä, löytymään… Mutta, mitään varsinaista painetta emme kumpikaan asian suhteen koe. Mielestäni on aina hienoa, kun joku ostaa oman asunnon tai talon, saati sitten että rakentaa sen alusta saakka, mutta itse olen vähän tällainen levoton sielu ja reissaaja, ja vaikka kaipaankin elämässäni ennen kaikkea pysyvyyttä, ei oma koti – siis sellainen, minkä itse omistaa – ole koskaan tuntunut ykkös haaveeltani.

Koenko paineita urastani? Taas voisin vastata, että kyllä ja en. Teen parhaillaan töitä jo toista vuotta kotoa käsin (en vain itselleni, vaan myös eräälle toiselle yritykselle) ja nautin sen antamasta vapaudesta, mutta hiljakseltaan olen myös huomannut alkaneeni kaivata uusia haasteita ja ennen kaikkea työympäristöä; että on paikka, minne aamuisin menee, ja ihmisiä, joiden kanssa tekee töitä. Mulle on kyllä selvää, millainen olisi se työ, joka kiinnostaa niin paljon, että olisin valmis vaihtamaan sen tähän astetta huolettomampaan nykytilanteeseeni, mutta se ei vielä yksinään tietenkään riitä tarkoittamaan, että moisen työn myös itselleen saisi. Juuri nyt en koe polttavaa tarvetta saada työpaikkaa kotini ulkopuolelta, mutta olen mahdollisuudelle avoin, mikäli aidosti kiinnostava tilaisuus tarjoutuu ja kaikki menee puolin ja toisin hyvin. Ja kyllä: tiedän olevani todella onnekas, että voin ylipäätään sanoa näin, enkä missään nimessä ota sitä itsestäänselvyytenä. En kuitenkaan mielellään haluaisi venyttää tätä kotoa käsin työskentelyä aivan liian moneen vuoteen; silloin on helposti muihin töihin palatessa vähän ulalla siitä, mikä meno. Voisin kuvitella, että viimeistään ensi vuoden puolella haluan alkaa tehdä töitä kodin ulkopuolella, ellei jotain kovin erityistä tapahdu ennen sitä. Kuten rivien välistä on tätä tekstipätkää lukiessa voinut ehkä havaita, en ole ihminen, jolle oma ura on kaikki kaikessa, ja joka ei lepää, ennen kuin on kaikkien pomo – missä ei taaskaan ole mitään pahaa; päin vastoin, mieheni on juuri tällainen ihminen ja ihailen sitä piirrettä hänessä suunnattomasti.  Totta kai haluan pystyä olemaan ylpeä siitä, mitä teen ja saavutan urallani, mutta ennen kaikkea pidän tärkeänä voivani tehdä jotain, mikä tuntuu mielekkäältä (en missään nimessä haluaisi inhota töihin menoa päivästä toiseen), missä voin kokea onnistumisia, mikä antaa sopivasti haastetta ja kasvattaa, mutta on ennen kaikkea myös joustava.


Mitäs muita tällaisia vanhenemiseen liittyviä paineita sitä voisi nainen kolmekymmentä vuotta täytettyään potea, tuleeko teille mieleen? Entä huomaatteko te potevanne mitään paineita noista yllä mainitsemistani, vai onko kaikki jo kunnossa niiden suhteen? Tai tarviiko edes olla?

Asiasta toiseen, me lähdetään tänään lomalle ja sitä voitte seurata Instagram-tilini kautta, kunnes palaan reilun viikon kuluttua kotiin. Blogi päivittyy myös reissun aikana valmiiksi tekemilläni postauksilla. Nähdään!

FOLLOW ME

Bloglovin / Blogit.fi / Facebook / Instagram / Twitter / Youtube