Ajatuksia, pönötyksiä ja roadtrippiä

Ensinnäkin, road trip on aina hyvä ajatus. Autoon istuminen saattaa tuntua tylsältä ja arkiselta ajatukselta, mutta on oikeasti ihan mieletön mahdollisuus ihan kotinurkillakin. Otamme helposti vähän itsestäänselvyytenä sen, että meillä oikeasti on mainio paikasta toiseen siirto- ja kuljetusväline ihan käden ulottuvilla. Julkinen tai oma auto, ympäristöasioihin nyt puuttumatta. Ja jos lähtee turistikohteeseen ulkomaille, saattaa auton vuokraaminen avata ihan uusia ulottuvuuksia kohdemaasta.

Me ajoimme Mallorcalla Palman seudulta pikkusen pohjoiseen, Valdemossaan. Pieneen, romanttiseen kylään, jossa hartiat laskeutuivat heti eikä kukaan katunut menetettyä rantapäivää.

Mun ajatukset ovat kuitenkin olleet kaikesta onnesta huolimatta vähän muualla. Meidän lomaviikon aikana nimittäin menetin yhden ohjaajakollegan jumppasalilta. Yhden reippaan, aktiivisen keski-ikäisen naisen, joka oli muuten myös Ollin ihan ensimmäinen päiväkotihoitaja. Poismeno ei tullut ihan yllätyksenä, mutta se tuntuu kuitenkin tosi epätodelliselta. Hän ei ehtinyt sairastaa (syöpää) kauan ja oli pitkään niin terve, että vasta tovi sitten tapasin hänet jumppasalilla. Epätodellista.

Tällaiset jutut ovat aina pysäyttäviä. Että miten voi elämä yhtäkkiä loppua. Mitä sitten kun elämä yhtäkkiä loppuu enkä voi enää koskaan tehdä mitään. Ajatus kuolemasta on ehkä ainoa, joka mulle saattaa aiheuttaa ahdistusta ja jonka onneksi olen aika hyvä ravistamaan pois harteilta. Pelkoa en tunne, mutta surua ja ahdistusta. Vaikka se tulee tapahtumaan. Meille kaikille, jossain vaiheessa. Ja tämä meidän elinaikamme on aika lyhyt. Ei näitä vuosia ja päiviä ole loputtomiin. Miten kallisarvoinen oikeastaan yksi päivä on. Miten hyvin kaikki päivät pitäisi käyttää. Ja miten vaikeaa se on, käyttää päivät mahdollisimman hyvin. Riittääkö että vain elää? Miten oikeasti haluan elää? Mikä on tärkeää? Tärkeintä?

En tiedä, eikä kukaan kai tiedä. Oikeita vastauksia on niin monta kuin meitä ihmisiäkin ja kaikki me kai teemme omaa polkuamme kulkiessamme ja löydämme omia vastauksiamme vähitellen.

Tiedättekö muuten mikä on mun paras vinkki, jos päässä pyörii murheita, huolia ja vaikeita ajatuksia? Niitä voi olla tosi vaikea saada pois ja jos itselleen yrittää sanoa, että ne on saatava pois, tulkitsee aivot asian vaarallisena ja stressaantuu entistä enemmän. Jos mahdollista, tee fyysisesti jotain muuta ja kerro itsellesi ettet ehdit nyt ajatella asiaa sillä tekeminen vaatii keskittymistä. Jollet voi fyysisesti tehdä jotain muuta, kerro itsellesi ettei nyt ole ”ajatteluaika”, ajatteluaikaa olet järjestänyt esimerkiksi kello viisi ja käsittelet ajatuksen paremmin silloin. Nukkumaanmeno etenkään ei ole aikaa ajatella vaikeita ajatuksia, sillä väsyneet aivot vain vääristävät asioita.

Kokeile. 🙂 Elämä on ainakin miellyttävämpää, jos noita vaikeita ja ajatuksia ja murheita on mahdollisimman vähän. 🙂

Hyvää uutta viikkoa. <3