Kummallinen toukokuu

Toukokuu on ollut kummallinen. Se alkoi valoisasti ja kääntyi tosi nopeasti ihan päälaelleen. Te jotka seuraatte instagramia tiedätte ehkä, että yksi meidän hyvistä ystävistämme päätti elämänsä toukokuun alussa. Sanon meidän, koska Petter oli tosiaan koko perheen – ja niin monen muunkin pitämä lämmin tyyppi. Kaikki pitivät Petteristä ja sillä oli paljon ystäviä. Petter oli myös mun ystävä ja Ollin parhaan ystävän isä. Tutustuin Petteriin kai kun pojat olivat yhdessä päiväkodissa. Ja sittemmin paremmin Stormbergin yhteistyökuvioiden myötä (joku ehkä muistaa, että mainostin aikoinaan norjalaista Stormbergia. Yhteistyö ei ollut enää niin hauskaa ja kuihtui niihin aikoihin, kun Petter lopetti Stombergilla). Olemme asuneet naapureina, viettäneet pandemiaa tiiviisti yhdessä ja näin keväisin jutelleet puutarhajuttuja. Huomaan, että asia on ollut mulle paitsi aika käsittämätön (en tiedä olenko vieläkään ihan ymmärtänyt sitä) ja jotenkin vain raskas. Elämä jatkuu kummallisesti eteenpäin, mutta jotenkin raskaana. 

Itsemurha on jotenkin ihan kauhea. Se jättää jälkeensä aina ahdistusta ja kysymyksiä. Kumpa itsemurhaan päätynyt tietäisi, kuinka moni jää kaipaamaan ja kuinka moni olisi ollut valmis tekemään vaikka mitä välttääkseen kuoleman. Suomessa itsemurhaluvut ovat kai ihan pikkasen korkeammat kuin Norjassa, mutta aika samoissa; 650 – 700. Vertailun vuoksi esimerkiksi liikenteessä kuolee 100-200 ihmistä vuosittain. Ja liikenneturvallisuuden eteen tehdään tosi paljon enemmän ja näkyvämmin töitä. Mietin vähän sekä yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä että kylmyyttä; miten noin moni ihminen ajatuu joko psyykkisesti niin huonoon tilaan (eikä saa apua) tai häpeää huonoja valintojaan tai virheitään niin paljon, ettei näe voivansa elää niiden kanssa. Tuomitsemmeko toisiamme liian helposti? Onko meillä liian suuria paineita elää mahdollisimman virheetöntä elämää? Olemme vain ihmisiä. Me kaikki teemme huonoja valintoja. Meidän kaikkien elämässä on pimeitä puolia, jokus tosi pimeitä. 

Olen ollut paljon pihatöissä. Meidän piha alkaa olemaan ihan käsittämättömän hieno. Melkein niin, että mun tottumuksiin liian hieno. Melkein niin, että nolottaa laittaa kuvia. Kuulostaa hurjalta itsekehulta ja ehkä vähän onkin, sillä olemme tehneet itse ihan kauheasti hommia. Olen ihan yllättynyt, että olemme itse saaneet aikaiseksi jotain näin hienoa. Tää kauneus ja luonto ja kesä ja lämpö ovat saaneet ajatukset paremmiksi. Mutta millään ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, jollei sulla ole sisäistä rauhaa. Hienoudet tuntuvat vain tyhmiltä ja noloilta, jollei sulla ole ihmisiä joiden kanssa jakaa sitä ja ennen kaikkea sisäistä rauhaa. Pidä siitä hyvää huolta. <3 Jos se meinaa kadota, etsi jostain apua. <3