Kalastajan vaimo

Mallorcan merimiekirkossa

Teksti: Johanna Alvestad
Viikon mittaisen loman ajalle yhdeksi päiväksi oli luvattu kaatosadetta.
Vain sille päivälle, jolle olimme varanneet vihkimisen. Oikein kunnon kaatosadetta. Uskomaton tuuri, harmittelimme.
Ja jos Mallorcalla alkaa sataa, niin silloin sataa kunnolla sanoi pappi.
Seurasimme tarkkaan säätiedotuksia ja edeltävänä iltana ennuste alkoi ihme kyllä muuttua. Sateen mahdollisuus oli lähes poissa.
Ilma aamulla oli kaunis. Sade oli tullut yöllä. Uskomaton tuuri.
Merimieskirkolle oli hotellilta puolen tunnin kävleymatka ja koska se olisi ollut vähän hankala hääseurueellemme niin sateessa kuin kuumassa auringossakin, päätimme tilata hyvissä ajoin taksin. Taksia ei vain kuulunut, meni vartti ja puoli tuntia ja hyvissä ajoin alkoi muuttua kiireeksi. Kuulimme, että päätiellä sattunut onnettomuus oli tukkinut liikenteen, eikä taksia ollut mahdollista saada. Sovittuun vihkimiseen oli puoli tuntia.
Pakkasimme laukut ja koko 11 henkinen seurueemme lähti taittamaan matkaa kävellen. Lämpimässä auringossa onneksi – ei kaatosateessa.
Pääsimme perille pikkasen myöhässä, pikkasen hikisinä ja ehkä ihan pikkasen stressaantuneina ja muistan miten hiki (ja meikki) valui pienen kirkon tuolissa pitkin niskaa. Ehkä siksi että vihdoin pääsin istumaan ja laskin hartiat.
Vihkimisen ja illallisen jälkeen istuimme vielä rantakalliolle viimeisille kupliville ja lapset hyppivät uimaan.
Oletteko käyneet merimieskirkoissa? En ollut minäkään, mutta kokemus oli todella miellyttävä, rauhoittava ja tietysti jotenkin juhlallinen. Pienikin kirkkohuone on jotenkin pyhä ja meidän papissamme oli sellaista erityislaatuista rauhaa ja arvoa mitä papilta saattaa toivoa.
Lähdimme syyslomamatkalle aika isossa porukassa – matkaan lähtivät mun lapset ja Olavin lapset sekä pojan tyttöystävä. Meidän seitsemän lisäksi mukaan mahtui myös Hilden perhe eli kaksi aikuista ja kaksi lasta. Yhden päivän vietimme häitä, tai ehkä mieluummin vihkiäisiä ja muut päivät uimme lämpimässä meressä ja söimme hyvin. Aino ja Hilden Nora tekivät kaiken yhdessä ja kikattelivat ja supisivat niinkuin 11-vuotiaden tyttöjen kuuluu. Hilden ja minä heräsimme muutamana aamuna onneksi aikaisin treenaamaankin. Ja ajelimme vähän ympäriinsä. Mun on jo pitkään tehnyt mieli käydä Mallorcalla; sillä on niin paljon muutakin tarjottavaa kuin turistirannat.
Kaikki me olisimme voineet jäädä vielä viikoksi. Tai pariksi. Mietimme Hilden kanssa, että ehdimmekö nyt tarpeeksi nauttia. Viikko meni niin nopeasti. Ehdimmekö nauttia, vai stressasimmeko että varmasti ehdimme nähdä, kokea ja tehdä mahdollisimman paljon? Nautimmeko hetkistä? Jos vain chillaa, näkee vain hotellin turistirannan. Jos vain suunnitelee päivät täyteen elämyksiä, menevät hetket helposti ohi.
Jos mun pitäisi valita, olisin tylsä ja valitsisin chillailun ja turistirannat. Valitsisin sen, että nautin ja olen hetkissä mukana. Valitsisin sen yksinkertaisimman. En ehkä ehdi nähdä ja kokea kaikkea, mutta ehdin nauttia siitä pienestä mitä näen ja koen. Ehdin antaa halauksia ja ehdin rentoutua hymyilemään. Ja ne pienet asiat lähellä ovat usein tärkeimpiä kokea. <3

Lue myös

X