Vuoristomökillä

 

 

Olimme viikonlopun ystäväparin mökillä Haukelivuorella Telemarkissa. Norjalaisilla on tosi paljon mökkejä vuorilla; paljon tavallisemmin kuin veden äärellä. Mökkeily yhdistetään täällä talveen, lumeen ja hiihtoon – ei sellaiseen kesäiseen mökkielämään kuten me suomalaiset olemme tottuneet. Täällä on paljon hiihto- ja laskettelukeskuksia, joiden yhteyteen onkin rakentunut suuriakin mökkikyliä.

Ymmärrän oikeasti ihan hyvin ton vuorille pääsyn tarpeen; siellä saa hengittää aika vapaasti ja kaikki ympärillä on niin hirveän suurta, että pienimmät ajatukset häviävät ilmaan.

Laitoin instagramiin muuten lauantaina kuvan, jossa totesin olevani varmasti porukan huonoin hiihtäjä, mutta pärjääväni sisulla. Lauantaisen parinkymmenen kilsan ja tänään hiihdetyn vajaan kymmenen lopuksi muut sitten kokeilivat mun 15 vuotta vanhoja suksia ja nauroivat että niillä saa tuplatreenin (eivät liu tai liiku mihinkään) – ei siis ihme että tunsin itseni vähän muita tahmeammaksi. Mulla on lisäksi kipeä leikkausta odottava liikavarvas, jonka tähden jouduin lainaamaan vähän liian suuria luistelumonoja, joiden korkeat varret painoivat nilkat mustelmille eli vähän kivuliastakin toi meno oli ja silti ihan tasavertaisina hiihdeltiin. Mietin, että voin oikeastaan olla aika ylpeä. Jos en hiihtotaidoistani niin sitten muista ominaisuuksista, joilla puuttuvia taitoja voi kompensoida. 😀

Ja vähän ylpeä -tai ainakin tyytyväinen siitä, että pakotan itseäni mukaavuusalueen ulkopuolelle. Siis en nauti yhtään jyrkistä alamäistä ja vauhdista, mutta aika vauhdilla niitä mäkiä vaan aurasin menemään. 😀 En nauttinut, mutta joskus epämukavien asioiden tekeminen tuottaa sellaista onnistumisen tunnetta että se on melkein parempi nautinto itsessään. Ja ainakin toditus siitä, että pystyy. Että jos uskaltaa laskemaan jyrkän alamäen – eikä edes kaatua niin saattaa onnistua muissakin vaikeissa jutussa. Näistä mäenlaskuista saattaa parhaassa tapauksessa saada vaikka uskoa itseensä. <3