Kun lumihanki narahtelee jalkojen alla

Muistan kuinka reissussa ollessamme Suomeen oli satanut tämän talven ensimmäinen kunnon lumipeite. Katselin kaihoisasti Snapchatistä tunnelmallisia pätkiä, joissa kerrostettiin vaatetta kuin viimeistä päivää ja lumi narisi kenkien alla. Vaikka tuolloin omat varpaat olivat vuoroin valkoisessa hiekassa ja turkoosissa rantavedessä, lumihanki herätti kaipauksen.

Vaikka jo ennen reissun loppumista olisimme mielellämme heittäneet paluuliput roskikseen ja jatkaneet seikkailuamme ikuisuuden, yritin palauttaa mieleeni sen kaipauksen lumihangen keskelle. Sen tunteen, jonka se tuttu ja turvallinen koti ja arki siellä reissussa saivat aikaan. Sitä helposti unohtaa fiilistellä niitä asia, jotka ovat joka päivä läsnä. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Tokikin Suomeen saapuessamme sää oli pitkään harmaa ja joulunakin käänsimme sälekaihtimia kiinni, jottei näkymänä ollut vihreä pihanurmikko. Nyt pitkän odotuksen jälkeen saimme vihdoin kunnolla lunta. Enää täytyi muistaa nauttia siitä.

Laitoinkin päälleni miljoona kerrosta ja kun muistutin riittävästi michelinukkoa, suuntasimme nauttimaan pakkasesta. Poskia kipristeli ja hengitys huurusi. Nikon viikset muistuttivat hetken päästä jäätynyttä talon räystästä. Keskityin kuunteleamaan sitä lumihangen narahtelua ja hengittämään raikasta ulkoilmaa. Aika mahtavaa. Onneksi muistin vielä sen kaipauksen.

Muistan kun postasin joskus, että nyt on sellainen tunne, että maailma on auki. Sain kommentin, jossa kehotettiin nauttimaan, tuo tunne kun ei tulisi kestämään pitkään.

Ja minähän tein työtä käskettyä. Nautin, silläkin uhalla, että aina välillä liian onnellisena pelottaa. Lopulta huomasin, että se tunne ei poistunutkaan. Edelleen monen vuoden jälkeen tuntui pääosin samalta. Siltä, että maailma on edelleen auki. Täynnä mahdollisuuksia, joihin voi tarttua.

Se sai aikaan aika tärkeän oivalluksen. Maailma ei ole yhtään sen enempää auki tai kiinni suhteessa aikaan. Kaikki on siellä omassa mielessä. Tämä on toisaalta aika lohdullinen ajatus myös silloin, kun niitä mahdollisuuksia ei tunnu niin valtavasti olevan. Ehkä silloin ei tarvitse tapahtua suurta ihmettä, vaan jo näkökulman muuttaminen saattaa auttaa.

Ainahan sitä voisi toivoa olevansa nuorempi, jotta saisi olla yhä huoleton. Tai vanhempi, jotta olisi jo kokeneempi. Tai viisaampi, jotta tietäisi jo kaikkeen vastauksen. Tai tyhmempi, jottei ymmärtäisi asioiden epäkohtia.

Tai sitten voi vaan ottaa sen mitä on ja keskittyä nauttimaan. Kun lopettaa jahkailun ja hyväksyy nykytilanteen, alkaa niitä mahdollisuuksia olla ympärillä aika valtavasti. Varmasti yhtä lailla myös niitä menetettyjä tilaisuuksia, mutta tärkeämpää onkin se, mihin huomionsa kiinnittää. Maailma on auki, kun sitä katsoo oikeasta kulmasta.

Siksi aionkin kaukokaipuun yllättäessä yrittää muistaa, kuinka kauniisti se lumihanki narahtelee jalkojen alla.

Tilaa Annan uutiskirje

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kommentit

Viisaita sanoja. Kiitos, tämä teksti kosketti erityisesti tänään, ja muistutti, miten paljosta saa olla kiitollinen. Maailma on auki, ja oma asenne ratkaisee. Reippaita talvipäiviä sinulle 🙂

Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että teksti kosketti sinua. Tuollaisten kommenttien saaminen on minulle iso palkkio tämän blogin kirjoittamisesta. Samoin sinulle!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *