Kolmistaan

Faija on homo tai hetero. Mikä väli?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Päivää taloon!

Avasin aamulla facebookin ja olin lentää persuuksilleni. Ilosta! Toimituspäällikkömme Kaisa oli nimittäin läväyttänyt Kaksplussan facebook-sivuille linkin oikeaan jymyuutiseen:Kansanedustaja Jani Toivola saa vihdoinkin esikoisensa.

Olen ollut koko elämäni mielestäni aika liberaali tyyppi, mikä tulee ihmisyyteen ja monenlaisiin elämänvalintoihin ja -tapoihin. Tai liberaali on varmastikin väärä sana. Ennemminkin olen vain ihminen. Humaani sellainen, ja ajattelen, että koko tämän ihmiselon ydin on siinä, että muilta ihmisiltä – hyvin erilaisiltakin kuin itse  – voi oppia.

Muistan itse pohtineeni homoseksuaalien adoptio-oikeutta jo varmasti ensimmäisen kerran yläkouluiässä. Sana ”oikeus” ärsytti jo silloin, vaikka varsinainen kantani aiheeseen oli silloin vielä aika häilyvä. Tuntui tyhmälle ajatella, että ihmiset määrittelevät toisen OIKEUDET niinkin isoon asiaan kuin vanhemmuus. Tuntui, ettei biologinen sukupuoli ja sisuskaluista löytyvät elimet ja vempaimeet voineet olla ainoa vanhennuuteen oikeuttava seikkaa.

Alkuvuosien pohdintaani siivitti ajatus siitä, että vaikka olisin kyllä halunnut puoltaa homoseksuaalien mahdollisuutta vanhemmuuteen, pohdin aina sitä, millaisen kiusaamisryöpyn sateenkaarivanhempien lapset voisivat saada niskaansa koulumaailmassa. Vuodesta 1998 maailma, minä ja ympäröivä yhteiskunta ovat
kuitenkin onneksi muuttuneet jo niin rutkasti, että kiusaamisaspektin miettiminen, ainakin minun mielestäni, tuntuu jo aika epärelevantille. Vähän jo kummastuttaa se, että tämä kiusaamisasia oli tuohon aikaan monen homoadoptiota vastustaneenkin tärkein argumentti.

Vaikka Suomi onkin viidessätoista vuodessa osin muuttunut paljon avarakatseisemmaksi paikaksi, on ennakkoluulot silti myös tätä päivää. Mielestäni onkin aika sääli, että monessakin perheessä lapset opetetaan vieläkin  kummeksumaan erilaisuutta, ja ydinperheajatus – joka sinäänsä on sekin oikein hyvä – on monille ainoa hyväksytty malli elää.

Samaan aikaan, kun moni some-käyttäjä iloitsi Kaisan kirjoittamasta Jani Toivola -uutisesta, alkoi neekerihintti-kommentit (lainattu Jani toivolan adoptiota käsittelevästä nettikeskustelusta), levitä myös pelottavan nopeasti. Olenkin sitä mieltä, että niin kauan, kun maassamme yksikin ihminen näkee oikeudekseen arvottaa toisen ihmisen oikeudet ja koko ihmisyyden tämän seksuaalisen suuntautumisen perusteella, on meidän muiden oltava kaksinverroin avoimempia ja humaanimpia.

Itse en osaa enää pyytää muuta kuin vähän asiallisempaa keskustelua, mielipiteiden kunnioittavaa vaihtamista! Kaikilla meillä on oikeus mielipiteeseemme, on vain sääli, jos retoriikka menee epäasiallisuuden ja parjauksen puolelle.

En yleensä inhorealistina ( äitini analyysi minusta) sorru maailmaa syleileviin ohjeistuksiin, mutta nyt tekee mieli huutaa positiivista ajattelua täysin palkein: Mitä jos asetuttaisiin hetkeksi toisen ihmisen asemaan? Mitä pahaa oikeasti onkaan ihmisessä, joka aidosti haluaa (ja varmasti myös kykenee) vanhemmaksi? Eikös erilaisuudessa, dialogeissa, ja mielipiteiden vaihdossa piilekin koko tämän ihmiselon tärkein juju?

Lopuksi vielä linkki Tuomas Kyrön Helsingin Sanomille kirjoittamaan kolumniin, jonka ajatus tulisi pitää mielessä, kun seuraavan kerran tekee mieli tuomita vanhempi ihan vain ulkoisten syiden perusteella.

Love and peace, dudes!
-Karkki-

Kuvassa homomyönteisten heterovanhempien lapsella on yllään: Tunika, Me&I // Jeggarit ja ballerinat, H&M // Huivi ja pipo, Aarrekid // Laukku, bloggaajan vanha, vuodelta 1987

 

Tuomas Kyrön kolumni  Uusperheen uros ei jälkeläisiä syö. Julkaistu osoitteessa HS.fi 21.3.2013

Lue myös

X