Käänteentekevät tyypit
Heipparallaa!
Olen viime viikolla seilaillut Kaksplussan Kaunis äiti -blogia pitävän Oilin kanssa showroom-kierroksilla, ja tutustunut kesän ja kevään muotiin. Kylläpä on kuulkaas paljon ihanaa kerrottavaa ja näytettävää teille, kunhan shortsit ja flip-flopit ovat vähän enemmän ajankohtaisia.
Tämä postaus ei kuitenkaan kerro vaatteista ja keväästä. Eikä myöskään siitä, että ysärityyli pamahtaa keväällä vieläkin kovemmin kauppojen hyllyille. Halusin vain jakaa teille erään ajatuksen, joka pulpahti mieleeni, kun rysähdin ruuhkabussiin viime torstaisen esittelykierroksemme jälkeen.
Tapasin nimittäin KappAhl:n showroomin eteisessä City-lehden entisen päätoimittajan Heinin. Emme ole nähneet vuosiin, ja nytkin tapaaminen oli tavanomaisen arkinen: ”Mitä kuuluu? Mitä töitä? Hyvää jatkoa.” Vaikka emme tunnekaan toisiamme kovin hyvin – itse asiassa olemme nähneet kasvotusten varmasti alle kymmenen kerta – tajusin siinä bussissa istuessani, että hän on ollut elämäni suunnan kannalta yksi merkittävimmistä henkilöistä. Ai kuinkas se on mahdollista? Melkein tuntematon henkilö.
Oli alkutalvinen arkikeskiviikko vuonna 2008. Olin aivan loppusuoralla opinnoistani, ja ajattelin, että vihdoinkin minulla olisi päivätyöni lisäksi aikaa tehdä iltaisiin myös jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Olin koko ikäni haaveillut siitä, että pääsisin kirjoittamaan tekstejäni muiden luettavaksi, ja lopulta rohkenin ottaa yhteyttä muutamaan lempilehteni päätoimittajiin. Tasan viisitoista minuuttia sähköpostini lähettämisen jälkeen sain Heinilta viestin, jossa hän pyysi minua tekemään koejutun. Koejuttusta tulikin yllättäen ihan oikea juttu, ja lopulta se jopa julkaistiin Cityssä muutamaa viikkoa myöhemmin. Tosin hyvin pienenä ja lyhyen, mutta kuitenkin. Oli jokseenkin ylpeä fiilis napata lehti Lönkan Alepan lehtilaarista, kun tiesin sen sisältävän minun juttuni. Minun nimeni! Olin varmasti ylpeämpi tästä meriitistä, kuin edelliskuussa palautetusta 90-sivuisesta gradustani.
Tuosta parin sadan merkin tekstipätkästä kaikki siis alkoi. Aloin kirjoittaa Cityyn pikku hiljaa vähän isompiakin juttuja, ja vastuu kasvoi sitä mukaa, kun viikot ja kokemus lisääntyivät. Ja itse asissa, lopetin Cityssä vasta vähän ennen kuin F syntyi. Ison mahan kanssa haastatteluissa juokseminen – opetustyön ohella siis – alkoi tuntua jo liian isolle taakalle. Ennen lopettamistani olin kuitenkin ehtinyt kirjoittaa melkein kaikkea, mitä avustaja Cityyn ylipäätään pystyi tekemään. Juttuja niin laidasta laitaan, että yhtenä päivänä saatoin olla metsästämässä gallup-kyselyyn ihmisiä räntäsateessa, ja jo seuraavalla viikolla tukholmalaisessa viiden tähden hotellissa kirjoittamassa juttua siitä, kuinka Ruotsin prinsessat elelevät.
Palkka oli onneton, ja sen lisäksi monta kertaa tuntui, että enhän mä osaa tätä yhtään. Kun Helsingin maantietämys ulottui Rautatieaseman ja Kampin väliin, meinasi itku tirahtaa vähintään siinä vaiheessa, kun yritin luotsata silloista Miss Suomea ympäri kaupunkia pika-ajassa erilaisiin kuvauksiin ja vaatekauppoihin. Tai kun Pariisiin kevään Arto Tuunelaa haastatellessa jouduin ampiaslauman hyökkäämäksi. Tai viimeistään silloin, kun Finlandia-ehdokas Alexandra Salmela päättikin vetää juttuhanat kiinni haastattelun alkumetreillä. Välillä tosiaan tuntui, että olenkohan sittenkään oikeassa paikassa.
Mutta olinhan minä. Täysin oikeassa paikassa, ja vieläpä oikeaan aikaankin. Vaikka välillä matka olikin kuoppainen, sain noista Cityn aikaisista kämmeistä ja onnistuneistakin jutuista sellaiset eväät unelmani, kirjoittamisen, toteuttamiseen, mitkä olisivat muuten olleet ehkä mahdottomat saavuttaa.
Kun istuin siinä torstain täpötäydessä bussissa, mietin, kuinka paljon yhden ihmisen yksittäinen päätös tai teko voikaan vaikuttaa jonkin toisen ihmisen koko elämään. Jos Heini ei olisi ottanut minua, täysin puskista reväistyä Hankasalmen tyttöä, Cityyn harjoittelemaan tätä työtä, en ehkä koskaan olisi päässyt myöskään Kaksplussaan kolmunistiksi ja sitä kautta bloggaajaksi. Ja voihan se olla, ettei tuon työkokemuksen eväät siihenkään vielä lopu. Elämässä on varmasti vielä aika monta (kirjoitus)työtä, ja paikkaa nähtävänä.
Monesti ajatellaan, että elämämme käänteentekevät tyypit ovat vain henkilöitä, joihin me rakastumme, tai jotka me vain yksinkertaisesti saamme – kuten tuon kuvassa velmuilevan F:n – rakastettavaksemme. Jos asiaa kuitenkin miettii vähän eri näkökulmasta, huomaa, että sattumalta, tai ehkä kohtalon johdatuksesta, tupsahtavat satunnaisestikin tavatus tyypit saattavat ohjata elämäämme jopa yhtä voimakkaasti, kuin ne läheisetkin.
Siksi kysynkin nyt teiltä: Kuka satunnainen tuttavuus, tai yksittäinen hetki, on muuttanut elämäsi suuntaa, ja miten? Kuka random (oppilailtani lainattu termi) onkaan vaikuttanut teihin? Olisi kiva kuulla tarinoita tosielämästä!
Niin ja joo. Meinasi jo melkein unohtua: Kiitos, Heini!
Valoa! Jos ei muuta, niin ruudun valkoista. Ostakaa kumisaappaat, niitä tarvitaan NYT!
-Karkki-
* F:n asu: Farkut, POMP de LUX // Kengät, Shoesme/Calossi // Pipo, Volcom // Lapaset, Lindex // Takki, H&M // Huivi, Makia
Jaa oma kokemuksesi