Ystävät ja niiden lapset (tai lapsettomuudet)
Heippa!
Kun F syntyi, vastustin ajatusta, että minun TÄYTYISI hengailla muiden mutsien kanssa. Ajattelin, että jos en ole siihenkään asti valinnut ystäviäni elämäntilanteen samankaltaisuuden takia, en tee sitä äitiytyessänikään.
Nyt kun mutsina oloa on kolme vuotta takana, olen edelleen samoilla linjoilla. Yksikään tosiystävä ei ole jäänyt historiaan mutsiutumiseni myötä (vaikka joidenkin kanssa toki nykyisin harvemmin näemmekin!), eikä yhtään äitikaveria ole toisaalta ilmaantunut. Tai siis tottakai on. Mutta ei sen takia, että he ovat äitejä! Vaan siksi, että he ovat ennen kaikkea mageita tyyppejä. Se, että olemme sattuneet tutustumaan jossain äitiyteen liittyvässä ympäristössä, on vain ollut sysäys kaverisuhteen alulle.
Tokihan vanhemmuus- ja lapsiasioista on sairaan kiva jutella välillä muiden mutsi- ja faijakamujen kanssa, en halua vähätellä sitä seikkaa lainkaan, mutta eivät vähät yöunet tai kakan väri riitä puheenaiheeksi lopulta kovinkaan pitkään.
Itse koen, ja olen saanut aiheesta myös positiivista palautetta ei-lapsellisista kamuiltanikin, että olen ainakin pääsääntöisesti osannut jutella vielä F:n jälkeenkin myös muista kuin tyttäreeni liittyvistä aiheista. Kun haastattelin muutama vuosi sitten Maria Lundia Kaksplussaan, hän sanoi, että vaikka hänen arkensa onkin lapsen syntymän myötä muuttunut, ei hän varsinaisesti ole ihmisenä muuttunut mihinkään. Tajusin, että Maria puki sanoiksi sen, millainen omakin tilanteeni oli. Mä oon edelleen mä, mulla on vain tuo metrinen lisäosa.
Kun Eepi ja minä saimme F:n, oli hän Helsingin kaveriporukoidemme ensimmäinen beibi. Nyt muutaman viime vuoden aika monikin kaverimme on lisääntynyt, ja tottakaihan se on älyttömän mukavaa. Ne ihanaiset kamut, joiden kanssa on biletetty aamukuuteen, nukuttu siskonpedissä, juoruttu miehistä ja jorailtu maalaisfestareilla, heräävät nykyisin – meidän kanssamme samassa rytmissä – lauantaiaamuna klo 5.30 ja tulevat vierailulle, muina miehinä, siihen aikaan, kun ennen vasta ryömimme katua pitkin kohti kotia ”yöunille”.
Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmiksi ystävät minulle tulevat. Nuorempana olen ollut aika ronkeli kamujeni suhteen, ja ajatellut, ettei minunlaisiani ihmisiä paljon ole. Nyt vanhemmiten olen tajunnut, ettei ystävien tarvitsekaan olla samanlaisia. Riittää, kun toisen seurassa on kiva ja luontava olla.
Olen viimeisen vuoden aikana saanut lisää ystäviä, ja se jos mikä, on ihanaa. F:n päiväkodin parhaan ystävän perheen kanssa olemme viettäneet paljon aikaa koko kolmikkona, uusi työpaikka on tuonut pari aivan ihanaa uutta typykkää elämääni ja onpa mukaan tarttunut monia muitakin huipputyyppejä erilaisten harrastu- ja työkuvioiden kautta. Voisi sanoa, että vuosi 2013 oli aikamoinen ystävävuosi!
Joskus nuorena ajattelin, että kun aikuisena saa perheen, ei ystäville ole enää aikaa. Vaikkei kamujen kanssa joka päivä, viikko tai kuukausi enää ehdikään hengaamaan, on tukiverkko – näin ihan aikuiselle itselleenkin – aika jees juttu!
Ihanaa tulevaa ystistä!
Kun minun parasystäväni Eepi, ja mahtavin mukula F suuntaavat huomenna yhdeksi yöksi mummoloimaan, vietämme ihana Iris-kamuni kanssa tyttömästä ystävänpäivää meillä. Ruokaa, juomaa, höpinää, kynsienlakkailua ja kollaripököissä löhöilyä. Perinteiset pyjamabilet, it is!
– Karkki –
P.S. Näissä kuvissa F ja Virva-ystäväni Akseli-poika lauantaipäivän vietossa. Eikö olekin aika ihana parivaljakko?
Jaa oma kokemuksesi