Suomen lukiolaisten liiton aloittama kiusaamisenvastainen #kutsumua-kampanja ei ole varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ihan huikeaa, kuinka porukka muusikoista kansanedustajiin, teineistä heidän vanhempiinsa, on uskaltautunut mukaan.
Mä en ole paljon työstäni yläkoulun lehtorina avautunut, mutta jotenkin aina tämmöisiä kiusaamiskeskusteluja seuratessa oma arki ja omaan arkeen vahvasti liittyvä opetustyö tulevat mieleeni.
Moni on kampanjanaikaisissa kiusaamiskeskusteluissa kertonut siitä, kuinka opettaja on ollut apuna kiusaamisen lopettamisessa. Toisaalta olen lukenut myös satoja ja kymmeniä kertomuksia siitä, kuinka opettajat eivät ole tehneet asialle mitään. Tai ainakin niin kiusattu on asian kokenut.
Jotenkin näiden tarinoiden edessä olo on joskus voimaton. Koska hei: Itse ainakin koen tärkeimmäksi asiaksi opettajan työssä juuri kasvatuksen, toisten ihmisten kunnioittamisen opettamisen ja ihmisyysasiat. Vasta sen jälkeen voidaan opetella modukset ja uutistekstin rakenne. Jos jää aikaa. Yleensä jää, mutta joskus koko tunti saattaa mennä kiusaamisasian selvittelyyn. Ja niin se pitääkin olla. Ihmisyys edellä.
Se, miksi joku ei ole saanut apua kiusaamiseen koulusta, on tietysti meidän maikkojen jokapäiväisen pohdinnan kohta. Mistä saada resurssit? Kenen asia menee koulun hektisyydessä toisen edelle? Kuinka puutun oikein? Miten voin varmistaa, että kaikki on nyt hyvin kommentin takana ei silti tapahdu kiusaamista?
Voin siis vakuuttaa, että itse ainakin tunnen kymmeniä ja taas kymmeniä nykyisiä ja entisiä kollegoitani – opettajia, avustajia ja rehtoreita – jotka ihan joka päivä tekevät töitä oppilaidensa hyvinvoinnin eteen. Niinkin paljon, että valitettavasti meidän alalla burnoutit ja oman terveytensä uhraaminen oppilaiden hyvinvoinnin eteen ei ole tavatonta. Me yritetään! Tämä ei ole selittelyä tai mitenkään vähennä kiusaamiskauheuksia, mutta yksi näkökulma tähän asiaan tämä kuitenkin on. Haluan vain kertoa, että kyllä mekin teemme työtä tämän kaiken kitkemiseksi. Ihan vilpittömästi ja tosissamme.
Minusta on mahtavaa, että Suomen viisaat, energiset ja humaanit lukiolaiset ovat pistäneet alulle näin mahtavan kampanjan. Jos tämä, jokaisesta some-kanavasta ja mediasta ulos tunkeva aihe ei nyt nouse esille, on jo kumma. Hienoa te ja urhea Juho Räty! Ansaitsette tästä vähintään kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle.
Se, mikä kaiken tämän hyvän ja upean keskellä on pistänyt silmään, on se, että olen huomannut myös #kutsumua-kampanjan kurjan lieveilmiön. Voisiko sanoa, jopa väärinkäyttöä? Niin itse olen nimittäin asian ainakin muutamassa yhteydessä tulkinnut.
Vaikka koko kampanjan tarkoitus oli herätellä ihmiset näkemään, mitä kiusattuna (tai kiusaajana) oleminen on, en usko, että projektin alkuunsaattajat halusivat, että kukaan alkaa tällä keinolla kostamaan. Olen nimittäin useankin eri some-kanavan ja nettisivun välityksellä saanut lukea myös sellaisia kiusaamiskertomuksia, jossa itse kiusaamistilanne jätetään sivualalle, ja tekstin pääfokus keskittyy toisen tahon haukkumiseen. Jos toiselle ei anneta puolustautumismahdollisuutta, jos toinen ihminen leimataan ja niitataan julkisesti, eikö entinen kiusattu ole astunut samaan julmuuden kehään kuin kiusaaja aikanaan?
Ymmärrän tietysti, että omaa persoonaa loukanneet asiat, jopa vuosia kestäneet piinat eivät tee kenestäkään viilipyttyä. Ei tarvitsekaan! Kiusaamisen kohteena oleminen on tuska, jota moni kantaa koko elämänsä mukanaan. Katkeroituneella äänellä kirjoitetut tekstit, joiden pääajatus ei enää keskity tämän kampanjan ja hyvän mielen edistämiseen, vaan ennemmin toisen osapuolen lyttäämiseen, eivät vain mielestäni ole tämän jutun juoni. Niin asioilla on aina kaksi puolta. Senkin haluan sanoa, vaikken ikinä yhtään kiusaamiskokemusta vähättelisikään.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että välillä kummastuttaa, miten kiusaamisen ja kaiken muunkin törppöilyn tuomitsevat aikuiset ihmiset, lastensa kasvattajat, unohtavat, että myös netissä trollaaminen, kiroilu ja ihmisten lyttääminen ovat tämän päivän kiusaamista. Silloinkin, kun se tapahtuu anonyymisti. Kiusaamistahan se silti on! Ja hyvinkin suosittua muun muassa parilla mammapalstalla. Aika noloa, eikö totta?
Toivonkin teille nyt ihania aikoja. Sellaisia, missä aikuiset muistaisivat olla aikuisia. Koska faktahan on, että meiltähän ne minit oppivat – kiusaamisenkin
-Karoliina-
Kommentit (6)
Mahtava!! Erityisesti pikku-F.:lle symppispisteet.
Meillä kotona tästä puhuttiin kanssa ja olin niin jo intopiukeena täynnä mahtavia monikulttuurisia kutsumua-juttuja. Houkutteluprosessi on pahasti kesken. Täytyy siirtää idea My E.:n Emmalle! 🙂
Ja asiaa kirjoitit. Itse työskentelen erityisvaikeiden nuorten kanssa (jotka usein sekä kiusaajia että kiusattuja). Niin kovin helposti syyttävä sormi osoittaa aina jotakin toista tahoa ”miksei se opettaja tee mitään”, ”miksei vanhemmat puutu”, ”miksei lastensuojelu tee sitä ja tätä”. Minä kysyn miksei ME KAIKKI tehdä jotain?! Yhteinen hyvinvointi on ihan jokaisen asia. Afrikkalaisen mieheni on vaikea ymmärtää miksei yhteisö puutu kiusaamistilanteisiin, niin minunkin.
Ja siitä aasinsillan kautta nettiin. Kyllä täällä todella osataan kiusata. Ihailen bloggaajia, jotka rohkeasti kertovat itsestään ja elämästään, huolimatta siitä että saavat lähestulkoon aina myös lokaa niskaa.
Saakoon #kutsumua paljon hyviä tuulia.
Mahtavaa, että tämä ”vanha” postaus herätti vielä tunteita. Kivaa syksyä!!
Ai vitsit, kun kirjoiti hyvin aiheesta!
Ja sinäpä se-harvojen joukossa-sanoit : myös toi mammapalstoilla vellova anonyymien haukkumiskilpailu on kiusaamista, eronaan ”perinteiseen” on ottanut 2010-luvun muodon.
On aika hurjaa, miten helposti kiusaaminen netissä nimimerkin takana käy. Itsekin olen sortunut näpyttelemään pari ikävämpää kommenttia jonnekkin, mutta tämän luettuani tunsin sen piston sydämessäni(toivottavasti moni muukin) ja lupasin niiden olleen ainoat ikävät kommenttini enää ikinä.
Kiitos sinulle 🙂
Minusta oli aika kurja, että kun kysyin F:ltä, millä nimellä häntä on joku joskus haukkunut, tuli häneltä vastaus hetkeäkään miettimättä. Onneksi tuo toivenimi oli myös liikuttava. ”Rakas”, sillä kai me kaikki haluttaisiin itseämme kutsuttavan.
Jään odottamaan sun #kutsumua-kuvaa. Linkkaathan sen tänne, kun saat sen aikaiseksi?
J! Kiitos tästä ihanasta tekstistä! Vaikka joka kerta kun kuulee positiivista palautetta työstään, tulee valtavan hyvä mieli, jäävät toiset kommentit silti enemmän mieleen kuin toiset. Ja tiedätkö mitä? Tämä meni taas siihen lokeroon sydämessäni, jonka muistan ihan varmasti aina.
Te olitte huikea sakki, ja edelleen ilolla muistelen niitä aikoja. Aluksihan muakin jännitti napata teistä koppi kesken yläkoulun, mutta lopulta meillä taisi olla aikamoinen vuosi (tai siis puolivuosinen).
Olen iloinen, että juttelit minulle ja se tuntui sille, että sait myös edes vähän apua ja tukea. Siihen pyrin, mutta aina ei tiedä, tekeekö kuitenkaan oikein.
Mahtavaa jatkoa ja jos joskus törmätään – Helsingissä tai Lahdessa – tule nykäisemään hihasta! On kiva ajatella, että te olette kohta jo ihan aikuisia ihmisiä.
Teksti sai aikaan tuhansia kyyneleitä. Muutenkin iholla-sarjan alkamisen myötä ikävöin sinua todella Karoliina. Olet ollut minun elämässä merkittävä henkilö sinäänsä että teit vaikutuksen heti ensisilmäyksellä. Olit meidän 9. luokan opettajana äidinkielessä ja olit myös ensimmäinen henkilö jolle kerroin vaikeista asioistani. Tästähän toki nyt on jo yli 2 vuotta ja elämä jatkuu. Kuitenkaan en ikinä unohda sinua, ihailemani henkilö 🙂 tuskin edes minua enää muistat mutta ei sen niin väliä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheelle! -J