Kolmistaan

No man is an island

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Istuin tänä aamuna kahvikupin kanssa koneella, kun F ja Esko olivat lähteneet jo töihin ja päiväkotiin. Tänään meidän aamumme oli mennyt kuin oppikirjasta: F heräsi virkeänä ja iloisena, sukkien pukemisesta ei syntynyt kolmatta maailmansotaa ja Esko ja minäkin taidettiin olla poikkeuksellisen hyväntuulisia.

Oven takaa, rappukäytävästä, kuului kuitenkin, ettei kaikilla muilla ollut mennyt aamu putkeen. Lapsen huutoa, itkua, vanhempien kiristyneet äänet. Miten ihana kuulomaisema!

Ai olenko vahingoniloinen? En pienimmässäkään määrin! Päinvastoin. Vaikka aamu meillä meni tänään hyvin, on samanlaisia nahkeita takkuiluaamuja takana meillä satoja. Sellaisia, jolloin itse herää huonosti nukutun yön tai edellisillan riidan jälkeen kiukkuisena. Sellaisia, jossa lapsi ei suostu pukemaan ulkokenkiä jalkaansa, lelupäivälelu on kateissa ja hoitoonkin jäädään raivokkaasti rimpuilleen tai sitten – vielä pahempaa – säälittävästi huuli vapisten. Sellaisia, joiden päätteeksi juostaan täysillä bussiin ja kirotaan sitten jo viimeistään lounastunnilla sitä, miten ei olla edelleenkään onnistunut tekemään aamuista kauttalinjan seesteisiä ja mukavia.

Se, miksi rappukäytäväraivarin kuuleminen olikin niin ihanaa, oli se, että tajusin kaikenlaisten aamujen ja hetkien kuuluvan asiaan. Kaikissa perheissä!

Että ei kilareilla alkanut aamu ole aina oma vikani. Niin kuin ei myöskään noiden vanhempien vika käytävässä. Niin ja vaikka olisikin – välillä – sekin on ihan ok. Se on elämää.

Kun kirjoitin syksyn alussa siitä, että olen kokenut olevani äitinä joskus väliinputoaja, on vanhemmuus tuonut kuitenkin myös aikuisihmissuhteisiini minusta myös rutkasti potkua ja syvyyttä. Koskaan ennen en ole nimittäin kokenut niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa, kuin nykyisin.

Kun iltapäiväbussissa huutokohtauksen saanut taapero rauhoitetaan kännykän lastenohjelmien avulla, tai kun äiti punastelee kauppajonossa tiikeriasuun pukeutuneen lapsensa kovaäänisten ja arkaluontoisten kysymysten keskellä, tulee heti sellainen tunne, että mä tiedän, mitä sä koet. Ei tarvita kuin katse, sellainen viisas vanhempien katse: ”Samassa veneessä ollaan. Tsemppiä”.

Joskus pohdin, miksi oikein luen joitain blogeja. Että mitä se minusta kertoo, jos valitsen iltani ratoksi ennemmin postauksen meikkimerkkien eroista, kuin vaikkapa ihan oikean kirjailijan kirjoittaman kirjan (jonka tietysti senkin usein kyllä valitsen). Ehkä blogeissa — niiden osin ulkoisiin seikkoihin keskittyvistä aiheista huolimatta — on nähtävillä sitä samaa oikeaa elämää, mitä itsekin elän. Itse nimittäin ainakin koen, että suurin syy, miksi tätäkin tekstiä kirjoitan on se, että voisin olla jollekin se ääni oven takana. Se, joka kertoo ja sanoittaa jotain sellaista, joka itsellekin on tuttua. Koska vertaistuki. Tästähän mä aina jauhan, mutta silti: Se on se, joka pitää mutsit ja faijat järjissään!

Lopuksi pitää vielä sanoa, että kauan ajattelin blogin olevan mulle vain asia, jossa vertaistuki ja tsemppi virtaavat musta ainoastaan poispäin. Se oli vain työstä menevää harrastusta, jossa koin olevani sisällöntuottaja, en päiväkirjan kirjoittajat tai terapiatekstien tekijä. Kun eilen kuitenkin luin niitä kymmeniä ihania viestejä joita olitte lähettäneet kommenttiboksiin, instaan, facebookiin ja sähköpostiini, en voinut muuta kuin todeta, kuinka mahtavaa on, että te olette siellä. Tämähän on mennyt vastavuoroiseksi, wau!

Nimittäin kyllä elämä on paljon kivempaa yhdessä. Ja yhdessä niin, että voi ennemmin kannatella ja kannustaa toista, kuin lytätä ja olla ilkeä.

Kiitos <3 Koko syksyn kestänyt postausinto jatkuu vain yhtä kovemmin…

Tällä viikolla postaan ainakin mutsien kauneustuotteista, Kantokiertue 2014:sta, talven kuumimmasta ulkoilutakista ja meidän ongelmaeteisestä. Niin ja mistä muusta? Sano sä!

-Karoliina-

Lue myös

X