kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 15.09.2014

No man is an island

Teksti
Karoliina Pentikäinen
6 kommenttia

Istuin tänä aamuna kahvikupin kanssa koneella, kun F ja Esko olivat lähteneet jo töihin ja päiväkotiin. Tänään meidän aamumme oli mennyt kuin oppikirjasta: F heräsi virkeänä ja iloisena, sukkien pukemisesta ei syntynyt kolmatta maailmansotaa ja Esko ja minäkin taidettiin olla poikkeuksellisen hyväntuulisia.

Oven takaa, rappukäytävästä, kuului kuitenkin, ettei kaikilla muilla ollut mennyt aamu putkeen. Lapsen huutoa, itkua, vanhempien kiristyneet äänet. Miten ihana kuulomaisema!

Ai olenko vahingoniloinen? En pienimmässäkään määrin! Päinvastoin. Vaikka aamu meillä meni tänään hyvin, on samanlaisia nahkeita takkuiluaamuja takana meillä satoja. Sellaisia, jolloin itse herää huonosti nukutun yön tai edellisillan riidan jälkeen kiukkuisena. Sellaisia, jossa lapsi ei suostu pukemaan ulkokenkiä jalkaansa, lelupäivälelu on kateissa ja hoitoonkin jäädään raivokkaasti rimpuilleen tai sitten – vielä pahempaa – säälittävästi huuli vapisten. Sellaisia, joiden päätteeksi juostaan täysillä bussiin ja kirotaan sitten jo viimeistään lounastunnilla sitä, miten ei olla edelleenkään onnistunut tekemään aamuista kauttalinjan seesteisiä ja mukavia.

Se, miksi rappukäytäväraivarin kuuleminen olikin niin ihanaa, oli se, että tajusin kaikenlaisten aamujen ja hetkien kuuluvan asiaan. Kaikissa perheissä!

Että ei kilareilla alkanut aamu ole aina oma vikani. Niin kuin ei myöskään noiden vanhempien vika käytävässä. Niin ja vaikka olisikin – välillä – sekin on ihan ok. Se on elämää.

Kun kirjoitin syksyn alussa siitä, että olen kokenut olevani äitinä joskus väliinputoaja, on vanhemmuus tuonut kuitenkin myös aikuisihmissuhteisiini minusta myös rutkasti potkua ja syvyyttä. Koskaan ennen en ole nimittäin kokenut niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa, kuin nykyisin.

Kun iltapäiväbussissa huutokohtauksen saanut taapero rauhoitetaan kännykän lastenohjelmien avulla, tai kun äiti punastelee kauppajonossa tiikeriasuun pukeutuneen lapsensa kovaäänisten ja arkaluontoisten kysymysten keskellä, tulee heti sellainen tunne, että mä tiedän, mitä sä koet. Ei tarvita kuin katse, sellainen viisas vanhempien katse: ”Samassa veneessä ollaan. Tsemppiä”.

Joskus pohdin, miksi oikein luen joitain blogeja. Että mitä se minusta kertoo, jos valitsen iltani ratoksi ennemmin postauksen meikkimerkkien eroista, kuin vaikkapa ihan oikean kirjailijan kirjoittaman kirjan (jonka tietysti senkin usein kyllä valitsen). Ehkä blogeissa — niiden osin ulkoisiin seikkoihin keskittyvistä aiheista huolimatta — on nähtävillä sitä samaa oikeaa elämää, mitä itsekin elän. Itse nimittäin ainakin koen, että suurin syy, miksi tätäkin tekstiä kirjoitan on se, että voisin olla jollekin se ääni oven takana. Se, joka kertoo ja sanoittaa jotain sellaista, joka itsellekin on tuttua. Koska vertaistuki. Tästähän mä aina jauhan, mutta silti: Se on se, joka pitää mutsit ja faijat järjissään!

Lopuksi pitää vielä sanoa, että kauan ajattelin blogin olevan mulle vain asia, jossa vertaistuki ja tsemppi virtaavat musta ainoastaan poispäin. Se oli vain työstä menevää harrastusta, jossa koin olevani sisällöntuottaja, en päiväkirjan kirjoittajat tai terapiatekstien tekijä. Kun eilen kuitenkin luin niitä kymmeniä ihania viestejä joita olitte lähettäneet kommenttiboksiin, instaan, facebookiin ja sähköpostiini, en voinut muuta kuin todeta, kuinka mahtavaa on, että te olette siellä. Tämähän on mennyt vastavuoroiseksi, wau!

Nimittäin kyllä elämä on paljon kivempaa yhdessä. Ja yhdessä niin, että voi ennemmin kannatella ja kannustaa toista, kuin lytätä ja olla ilkeä.

Kiitos <3 Koko syksyn kestänyt postausinto jatkuu vain yhtä kovemmin…

Tällä viikolla postaan ainakin mutsien kauneustuotteista, Kantokiertue 2014:sta, talven kuumimmasta ulkoilutakista ja meidän ongelmaeteisestä. Niin ja mistä muusta? Sano sä!

-Karoliina-

Kommentit (6)

Vinkit otetaan vastaan ilolla.. Sisustusta siis lisää! Ihanaa syksyä ja kiitos 🙂

Ihana kuulla, että kirjoitukseni herätti tunteita. Ja voi nuo tunnekuohut. Tämä ei lohduta, mutta mulle itkuherkkyys jäi kyllä päälle…ihan pysyvästi 🙂

Uskon, että omilla valinnoilla voi tehdä paljon. Jos päättää lapsiperhe-elämän lomassa panostaa myös parisuhteeseen, kyllä sillä saa vältettyä liikaa mammautumista.

Ihanaa raskautta ja tulevaa vauva-aikaa 🙂

Oi, liikutuin itkuun tästä tekstistä :´) Täällä odotellaan ensimmäistä, pienoisena vahinkona, ja tunteet menee kyllä niin laidasta laitaan. Pelko on varmaan se eka. Tavallaan kuitenkin jo odotan innolla mitä tämä tuo tullessaan. Teidän perhettä on ollut ilo seurata Iholla sarjassa. Ihaninta on mielestäni se, että semmoisen hassuttelun ja hauskuuden ei tarvitse hävitä perhe-elämän jalkoihin. Ja ihana nähdä kuinka hyvin sinun ja Eskon välinen suhde toimii lapsesta huolimatta. Jostain syystä kun pelkään, että vauvan myötä parisuhde on ohi ja meistä tulee vain äiti ja isä. Hah, ehkä mun fiilikset ja mietinnät ei noin aikeita ole, mutta nää hormonit.. 😀

Apua, olen ihastumassa blogiinne! Tai mikä apua se on! 😀 Teillä on molemmilla mielettömän kiva tyyli kirjoittaa, harvoinpa tulee postauksia luettua, olen niitä tyyppejä joka inspiroituu kuvista. Olisi kiva lukea enemmän jotain teidän kodista/ sisustamisesta, ja, ja.. Ihan vaan arjesta, sellainen ”päiväni” postaus ois aika kiva.. 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X