Kolmistaan

Toivepostaus: Minä – lukihäiriöinen äidinkielen lehtori

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tämä on ehkä vaikein teksti, jonka olen koskaan tänne blogiin kirjoittanut. Ei siksi, että itkisin nyt täällä Nessu-pakettia täyteen tai surkeilisin omaa vajavaisuuttani. Ne ajat olen käynyt läpi jo ala-asteikäisenä.

Vaikeaksi lukihäiriöstä kirjoittamisen tekee se, että se on minua niin lähellä. Vähän sama kuin kertoisin siitä, millaista on olla minä. Tiedättehän? Koko juttu on niin osa minua, että sitä on vaikea eritellä. Niin ja joku todella tärkeä asia lukijan näkökulmasta voi olla minulle niin itsestään selvä, etten sitä tajua edes kirjoittaa auki.

Mutta yritän silti. Koska. No. Tämä on aihe, joka vuodesta toiseen äimistyttää oppilaitani ja josta toisaalta kysytään aina aika ajoin täällä blogissakin. Miten voi olla äidinkielen lehtori, kirjallisuuden ja suomen kielen maisteri, jos kuitenkin taustalla on tällainen oppimisvaikeus?

Minäpä kerron. Mutta varaudu siihen, että soveliaat postaustekstin merkkimäärät paukkuvat ja aiheeseen liittyy myös historiakatsaus jos toinenkin.

Minun ensimmäiset muistikuvani omasta erilaisuudestani, oppimisvaikeudesta, juontavat juurensa vuoteen 1995. Olin juuri aloittanut kolmannen luokan, ja meillä vaihtui opettaja. Syksy ei ollut edennyt vielä pitkälle, kun opettajani otti yhteyttä vanhempiini, ja kertoi epäilevänsä minulla olevan lukihäiriön. Minun vanhemmilleni asia ei tainnut tulla yllätyksenä: Isän puolen suvussa lukihäiriötä (joka siis usein periytyy) oli, ja joitain aiheeseen liittyviä piirteitä äitini oli huomannut minussa jo aikaisemmin. Se, miksi aiheeseen ei oltu aikaisemmin kiinnitetty huomiota, liittyi varmasti siihen, että olin kuitenkin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ihan normaalisti (itse asiassa jo ennen koulua), ja pienillä oppilailla kaksoiskonsonantit ja ilmansuunnat nyt muutenkin menivät usein sekaisin.

Kolmannella luokalla kaikki kuitenkin muuttui. Sen lisäksi, että äikän tunneilla jouduin joskus erkkaopettajalle (koin sen silloin valtavan nöyryyttävänä), aloin huomata, ettei koulu olekaan minulle kaikilta osin aivan helppoa. Lukihäiriöepäilyjeni aikoihin nimittäin alkoi myös ensimmäisen vieraan kielen, englannin, opiskelu, ja se jos mikä oli kylmä rätti kohti kasvoja. Entinen luokan kärkityyppi, meikämanne, olikin aivan ulalla, kun in ja on menivät sekaisin, suusta ei tullut ulos kirjassa lukevaa sanahahmoa tai kappaleen lukeminen vei hirveän paljon enemmän aikaa kuin valtaosalla muista oppilaista.

Olen pohtinut joskus, miksi lukihäiriöni ilmeni vasta ollessani kymmenen vuotta, ja olen tullut siihen tulokseen, että kiinnostukseni tarinoihin, kieleen, satuihin ja kirjoihin kannatteli minua sinne asti. Meillä luettiin kotona paljon, isi kertoi keksimiään satuja ja minä kehittelin päässä ja paperille omia tarinoitani. Piti matkata siis vieraisiin kieliin asti, jotta paljastui, missä oikeasti mentiin.

Minulla on kotona aina ollut asiat silläkin tavalla kondiksessa, että opiskeluasioissa on osattu tukea ja neuvoa. Plus ne satunnaiset itsetunnon alemmuustilat – joita siis ennen kaikkea lukihäiriö varsinkin alussa aiheutti – on osattu hoitaa oikealla tavalla. Toisaalta on aina tuettu oppimista ja jaksettu tukea, toisaalta oppimisvaikeutta ei ole saanut käyttää tekosyynä laiskuudelle. ”Teet parhaasi ja sen pitää riittää”. Sen kuulin aika monta kertaa vanhemmiltani kouluaikoinani.

Kun sitten lukihäiriö kolmannella luokalla alkoi näyttää hyvin todennäköiselle, vietiin minut monipäiväisiin lukihäiriötesteihin. Ja kuinkas sitten kävikään? Eteemme ei saatu kattavaa todistusta siitä, mikä oma luki-tilanteeni oli, vaan lappunen, jossa oli hyvin vaihtelevia ja epämääräisiä havaintoja.

Syynä tähän todistukseen, josta ei voinut vetää mitään yhdensuuntaisia johtopäätöksiä, oli ennen kaikkea oma temperamenttini. Vilkkaana typynä, ja silloin jo hyvin omapäisenä, olin vetänyt koko homman läskiksi. Viimeisen päivän kotimatkalla olin nimittäin supattanut äidilleni, että ”en viittinyt tehä sitä kunnolla kun se oli niin hölmö tehtävä”. Niinpä siinä kävi, että koko peruskoulu pärskittiin sitten läpi ilman lukihäiriölausuntoa. Siitäkin huolimatta, että oli selvää, että sehän minulla varmasti oli.

Kun siirryin yläkouluun, vannotin vanhempiani, ettei lukihäiriöstäni saisi kertoa kenellekään. Ei varsinkaan opettajilleni!

Olin nimittäin alakoulussa kokenut, että minun oppimistuloksilleni ja arvosanoilleni oli ennemmin haitaksi kuin hyödyksi se, että opettajani tiesivät lukihäiriöstä. Vaikka vetelin äikän kokeista kiitettäviä, ja ainekirjoitukseni olivat sellaisia, että ne lähes poikkeuksetta luettiin luokalle ääneen, en koskaan saanut alakoulussa äikästä kymppiä. Koin, että opettajani näki minut kovan työn teon ja treenin aikaansaaneista kiitettävistä saavutuksistani huolimatta silti edelleen sinä lukihäiriöisenä tyttöjä, joka ei voi vaan saada äikästä ylintä arvosanaa.

Kun sitten aloitin yläkoulun, sain seiskan joulutodistukseen kympin. Sen arvosanan, joka ei muuten koskaan peruskoulussa tai lukiossa enää laskenut alemmas. Oliko se sattumaa, sitä en tiedä, mutta sen koomin, kun vasta nyt aikuisena, en ole asiasta halunnut huudella.

Nyt monia varmaan kummastuttaa, oliko minulla edes todellista oppimisvaikeutta, jos niin hyvin äidinkielessä pärjäsin. Mutta kyllä minulla oli, ja on toki edelleenkin tänä päivänä, olen vain treenin ja kirjoitusinnostukseni takia oppinut korjaamaan omat virheeni. Kyttäämään niitä kaksoiskonsonantteja ja d:n ja b:n oikeita suuntia. Niin ja hei: Edelleenkään en ole mikään vieraiden kielten nero. Muun muassa lukio ruotsin ja englannin C:n papereihin sain tehdä ihan julmetusti hommia!

Abivuonna äitini sanoi minulle, että minun tulisi käydä uudelleen lukihäiriötesteissä. Siitä voisi kuulemma olla hyötyä ylppärikirjoituksissani. Saada lisäaikaa kuunteluun ja niin edespäin. Ensin pyristelin vastaan, vähän jopa suutuin äidilleni. Olin niin monta vuotta porskutellut menemään ilman, että aiheesta puhuttiin, että olin jopa itse oppinut työntämään aiheen mielestäni. Tuli vähän sellainen olo, pitääkö tässä väenvängällä palata niihin alakoulun ei-niin-mieltä-ylentäviin-fiiliksiin.

Jostain syystä kuitenkin lopulta menin testeihin. Ja tällä kertaa jaksoin pysyä paremmin aloillani kuin lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Alkuosa testeistä tehtiin normaaleilla suomen kieleen kuuluvilla sanoilla. Niissä ei näyttänyt olevan ongelmaa, olinhan pyöritellyt sanoja kirjoituksissani (jota jo silloin harrastin) ja lukuharrastukseni parissa jo niin kauan. Mutta heti kun mentiin epäsanoihin, niihin sanoihin, joiden kirjoitusasu ei siis suoraan ollut piirtynyt kovalevylleni, aloin tehdä klassisia mokia. Lopulta astelin testeistä ulos kourassa selkeä diagnoosi: Keskivaikea, kolmannen asteen, lukihäiriö. Lukihäiriöasteikolla 1-5 tulos oli huomattava ja niin selkeä, että se pisti testaajat ihmettelemään koulumenestystäni.

Tuo hetki elämässäni oli aika käänteentekevä. Kun ennen olin kokenut lukihäiriön nolona juttuna, sellaisena asiana, että olin jotenkin tyhmä, vapautti tämä todistus minut lopulta kurjista mietteistä. Tuli tunne, että voihan helvata! Taidankin olla aika kova mimmi, kun tällä oppimisvaikeudella olen vedellyt äikästä kymppejä, ollut muutekin luokan parhaita aina kaikissa muissa aineissa paitsi vieraissa kielissä ja kaiken lisäksi kahmaissut jo aika monta stipendiäkin hyvästä koulumenestyksestä. Ja jopa ilman säälipointseja: Maikat kun eivät olleet enää moneen vuoteen tienneet koko asiasta mitään!

Lopulta kävi muuten niin, etten saanut mitään hyvityksiä edes ylioppilaskirjoituksissakaan, koska kouluni unohti lähettää lukihäiriöpaperini ylioppilaslautakunnalle. Aluksi homma sapetti, mutta lopulta olen vain tyytyväinen, että tämmöinen pieni moka kävi. Luulen, että jos olisin saanut jollain muulla kuin sillä yleisellä arvosteluasteikolla ylioppilasarvosanani, olisin kokenut niistä lopulta alemmuutta. Että eihän nämä nyt ihan oikeita arvosanoja ole. Nyt voin olla ainakin varma, että kaikki pisteet ovat itse hankittuja.

Nyt vielä loppulätinoihin.

Lukihäiriötodistukseni jälkeen ajattelin, että olisi mahtavaa olla äikän maikka. Minä jos joku tietäisin, miltä tuntuu, jos asia ei ole helppo tai itsestään selvä. Monesti olin kokenut, että sellaiset maikat, joille oma oppiaine oli liian helppo, eivät osanneet opettaa. Miten voi edes selittää asiaa, jossa ei näe mitään epäselvää?

Niinpä päätin, että haen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomea. Aluksi kriiseilin valintani suhteen. Mietin, onko oppilaitani kohtaan reilua, jos heidän opettajansa ei olekaan oppiaineessaan täydellinen. Kun sitten satuin pääsemään yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla, aineeseen, jonne pääsi sinä vuonna 8% hakijoista sisään, ajattelin, että ehkä tämmöisen seulan läpikäyneenä voin olla varma siitä, että olen ihan riittävän hyvä. Varsinkin, kun tällä kerralla kokeeseen ei voinut mitenkään ulkoa opetella tai treenata. Pääsykokeessa oli nimittäin ainoastaan aineisto, joka jaettiin kaikille hakijoille vasta koetilanteessa.

Nykyään lukihäiriö ei vaikuta minuun mitenkään, ja toisaalta se on läsnä jatkuvasti. Näin aikuisena ajattelen, että koko oppimiasvaikeus on ollut minulle enemmänkin siunaus ja onnenpotku, kuin huono asia. Sen ansiosta olen joutunut opettelemaan työnteon merkityksen. Olen alemmuustiloissani sisulla ponnistanut aina vain ylemmäksi ja nähnyt, millaista koulu ja elämä voi olla vähän erilaisesta näkövinkkelistä. Voisi kai sanoa, että olen ihan oikeasti kiitollinen lukihäiriöstäni ja lukihäiriölleni!

Tässä minun tarinani lukihäiriöstä. Millainen on sinun tarinasi oppimisivaikeuden kokeneena tai sitä sivusta seuranneena?

-Karoliina-

Lue myös

X