Wannabe-bloggaajasta maalaisjuntiksi kirjoittelijaksi. Postaussarja: Bloggaaminen. Osa 1

Kun mä aloitin ensi kertaa bloggaamisen Kolmistaan-nimikkeen alla kevättalvella 2011, oli mun ainoa tarkoitus, ihan rehellisesti, tukea sillä Kaksplus-lehdessä ilmestyvää kolumniani (12/2010-04/2013).

Jotenkin vielä silloin kuitenkin ajattelin, että bloggaaminen ei ole mitään oikeaa kirjoittamista. Vähän sellaista teinien juttua. Ehkä jopa noloa. Jos joku kysyi, mitä kirjoitan, mainitsin kolumnin ja printtilehtiin painetut toimittajana tekemäni jutut. En koskaan blogia.

No eipä se blogi aluksi hääppöinen ollutkaan. Alusta oli surkea ja niin oli mun kuvat ja jututkin.

Kun Kaksplussan blogisivu alkoi sitten vuosien saatossa kasvaa, tuntui sille, että en pysy perässä. Tiesin päässäni, että mä pystyisin parempaan. En vaan jotenkin tiennyt, miten.

Tuntui turhauttavalle, että olin niin pihalla koko skenestä. En tajunnut seurata blogin analytiikkaa, en verkostoitua someen, en luoda kontakteja. Tuntui sille, kuin olisin blogikentän mummo.

Samalla, kun painin omien blogauskriisieni kanssa, näin, kuinka ympärilläni moni teki sitä, mihin tiesin pystyväni, mutta jonka ulkopuolella kuitenkin olin.

Ja ihan nolosti voin nyt tunnustaa, että tuossa vaiheessa vielä kadehtien katselin niitä bloggaajia, jotka näyttivät patsastelemaan kaiken maailman kissanristiäisissä ja olivat muutenkin valovuoden minulla edellä. Jotenkin silloin vielä tuntui tärkeälle tuollaiset ulkoiset seikat.Nyt nuo senaikaiset ajatukset lähinnä herättävät hävetystä.

Kun sitten, aikamoisen henkilökohtaisen pohdiskelun jälkeen, päädyin tänä syksynä Bellaan, loksahtivat palat vihoin kohdalleen. En tarkoita, ettenkö olisi voinut blogata myös Kaksplussalla puoliammattimaisesti, mutta se olisi vaatinut minulta kauheasti lisätyötä. On nimittäin vaikeaa aloittaa kokonaan alusta, jos ympärillä kaikki muistuttaa niistä hetkistä, kun aloitin ja olin aivan pihalla kaikesta. Haluan siis kertoa, ettei Kaksplus tehnyt minusta ”huonoa”. Päinvastoin! Koko talo antoi minulle valtavasti työkaluja ja mahdollisuuksia kehittyä. En vain itse vain pystynyt enää muuttamaan tapaani toimia, koska olin jo vuosia pyörinyt samoissa ympyröissä pääsemättä kuitenkaan henkilökohtaisesti eteenpäin.

Samalla kun siirryin Bellaan, löysin taas intoni postata. Oli ihanaa kehitellä päässään uusia kirjoitusideoita, kuvata ja verkostoitua muiden bloggaajien kanssa. Ja kuin varkain, aloin yhtäkkiä päästä siihen pisteeseen, johon olin jo vuosia halunnut päästä. Bloggaamisesta alkoi tulla ihan oikea sivutyö tai ainakin intohimolla tehty harrastus.

Samassa hetkessä suhtautumiseni myös kaikkeen kirjoittamisen ulkopuoliseen muuttui. Yhtäkkiä koko bloggaamisen ulkopuolinen blogipöhinä, ne kutsut ja muu sälä, alkoivat menettää minulle merkityksensä. Oikein hävetti, kuinka joskus olin hinkunut jonkin tuotteen lanseeraukseen. Ei sellaiset tainneet olla tämän urbaanin maalaisjuntin juttu. Sittenkään. Lopulta.

Tai en voi sanoa, ettenkö tietyissä tilaisuuksissa edelleenkään kävisi. Tietysti käyn, jotta pysyn ajan tasalla ja näen uusia, mielenkiintoisia, juttuja. Enää en vain jaksa raahautua minnekään tilaisuuteen ihan vain siitä syystä, että olen sattunut saamaan kutsun. Nyt käyn vain sellaisissa paikoissa ja presseissä, jotka oikeasti kiinnostavat minua. Ja jotka uskon kiinnostavan teitä!

No jos se blogipöhinä ei ole syy blogata, niin mikä saa minut silti ilta toisensa jälkeen tarttumaan näppikseen. Mikä mulle onkaan tärkeintä tässä koko blogitouhussa? Sen kerron teille ensi viikolla bloggaussarjan toisessa osassa.

Tuliko teille nyt jo mieleen jotain, mitä haluatte bloggaamisesta minulta kysyä? Entä arvaatteko sen jutun, miksi mä kirjoitan?

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.