kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 06.01.2015

Tarvitseeko alle kouluikäinen harrastusta?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
53 kommenttia

Ilmoitimme F:n ensimmäiseen harrastukseensa ikinä. Liikuntaharrastukseen, jossa ”treenit” – ehkä pikemminkin kohellus – tapahtuu peräti kahdesti viikossa.

Ja niin kuin minä vielä vähän aikaa sitten olin ihan varma, että päiväkoti saa riittää alle kouluikäisen sekä työksi, että harrastukseksi. Varsinkin, kun päiväkodissa käy viikoittain ulkopuolinen muskaritäti ja tanssiope. Mutta näin se ajatus sitten muuttuu, mitä pidemmälle vanhemmuudentietä tulee tallattua…

Syy, miksi ajattelin, että lapsi ei tarvitse harrastusta, johtuu ihan siitä, että minusta joskus tuntuu, että sellaista rauhallista arki-iltamöllöttelyä ja kotona kökkimistä tulee muutenkin joskus F:lle liian vähän. Milloin päiväkotipäivä venyy Eskon ja mun töiden takia liian pitkäksi, milloin taas illalla tulee vieraita, lähdemme käymään kaupungilla tai suuntaamme esimerkiksi perjantaina jo kohti mummolaa.

Kuitenkin olen huomannut, ettei vanhemmuutta tai kasvatuskantojaan voi näköjään etukäteen lyödä lukkoon. Kuvitelmaneljävuotiaani ei ehkä olisikaan aloittanut harrastusta, mutta uskon todellisen Neiti-F:n olevan tyyppi, jolla riittää energiaa ja halua touhuta vielä ”työpäivänsäkin” jälkeen.

Ja koska tässä ei olla vielä menossa NHL:ään, NBA:han tai Veikkausliigaan, kaipa ne kotimöllöttelytkin toteutuvat muina iltoina.

Nyt olisi todella mukava kuulla teidän kantanne aiheeseen! Alle kouluikäiset harrastuksiin vai ei?  Miksi tai miksi ei?

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Kommentit (53)

Mun mielestä nää harrastusasiat on niin lapsikohtaisia. Toinen ei tarvitse mitään ja toinen tykkää liikkua enemmän. Niin kauan kun lapsella on kivaa harrastuksessa, se on ok!

hheidi ja Maija:

Niin. Mitenhän tuossa pitäisi toimia? Ehkä kultainen keskitie. Toki harrastaminen pitää olla kivaa, mutta yksittäisissä ”emmäjaksa-puuskissa” ehkä pieni ”pakotus” voi olla hyväksikin. Ei minuakaan kyllä aina lapsena napannut lähteä esim. pianotunnille, mutta aina paikanpäällä ja jälkikäteen oli kivaa.

Niin! Ennen vain taisin ajatella niin, että haittaa ehkä oliskin. Näin se mieli muuttuu 🙂

Hah 😀 Laitoin tuohon vaikka mitä varusteita, ettei keskustelu juuttuisi vain yhteen lajiin! Korista uikkareissa kalamailalla? 😉

Itsekin ramppasin vaikka missä harrastuksissa (miten vanhempani ehtivät muuten kuljetella meitä kaikki kolmea tyttöä?), ja aina harrastaminen oli vain ja ainoastaan kivaa!

Totta! Ja oppii taas ottamaan ohjeita joltain uudelta aikuiselta!

Nyt puhut asiaa!!

Siinä olet kyllä oikeassa. Ja urheilussa myös häviämisentaito on aika opettavainen juttu myös!

Totta toriset, Outi 🙂

Olen itse ohjannut sirkusta alle kouluikäisille lapsille (1-3-vuotiaat vanhemman kanssa ja 4-6 vuotiaat ilman vanhempia) ja se oli oikein antoisaa puuhaa näin ohjaajan näkökulmasta. Myös perheiltä ja lapsilta saatu palaute oli hyvää. Jos lapsi itse viikolla odottaa harrastukseen pääsemistä, viihtyy siellä ja lähtee sinne mielellään, niin olisi vähän hassua ”kieltää” lapselta harrastaminen. Eri asia sitten onkin mielestäni 5-vuotiaat pienet voimistelijat, jotka treenaavat pitkiä treenejä 4-5 kertaa viikossa. Silloin pitäisi mielestäni ehkä puhua jo jostain muusta kuin harrastamisesta. Harrastuksessa saa usein uusia kavereita, jotka voivat monesti olla eri ikäisiä kuin omat päiväkotikaverit ja ennen kaikkea oppii kuuntelemaan aikuisen (jonkun mun kuin oman vanhemman tai sen tutun tarhan tädin) ohjeita ja toimimaan ryhmässä. Näin opettajan näkökulmasta tällaiset taidot ovat kouluun mennessä kultaakin kalliimpia 🙂

Oon pian 21-vuotias ja en oo elämäni aikana harrastanut _MITÄÄN_!
Oon ollut pienenä ihan hirveän ujo lapsi, ja nyt kun mietin että jos äiti ja isä olis laittanu mut johonki harrastukseen alle kouluikäisenä, niin ehkä olisin ollut vähän vähemmän ujompi, ja arempi.
Näkyy nimittäin tähänki päivään asti nää, en uskalla aloittaa mitään uutta harrastusta koska pelottaa.
Eli hyvä mun mielestä, mutta jos F ei tykkää niin ei väkisin harrastuksia!

Jos into lähtee lapsesta itsestään, tottakai kannattaa viedä kokeilemaan! Vaikka viittäsataa lajia, joista saa valita mieleisensä. Väkisin harrastuksiin viemistä en kannata. Itse valittu harrastus on se rakkain ja siihen lapsi haluaakin panostaa. terveisin lentopalloa ala-asteelta lukioon asti pelannut, myös jumppaa ja soittotunteja kokeillut edelleen-harrastetasolla-lentopalloileva-lukija.

Tämä asia lapsi- ja perhekohtainen juttu, johon vaikuttaa monet asiat. Esim. onko lapsi ”ainokainen”, vanhempien työajat/työttömyys, lapsen luonne, lapsen oma halu EI vanhempien, onko tarhassa vai kotihoidossa, onko leikkikavereita lähellä ja seuraa samanikäisistä.

Taitaa olla perhe ja lapsikohtaista. Meillä esikoinen harrasti alkuun iskän kanssa perhejumppaa ja nyt käy yksin jumpassa. Alkuun olin sitä mieltä, ettei päiväkodin lisäksi tarvita harrastuksia (perhejumppa oli silloin kun olin kuopuksesta kotona). Esikoisella on kuitenkin puhe + motoriikka tuen tarpeita, ja jumppa on yksi tukimuoto hänelle muiden juttujen lisäksi.

Kuopuksella ei ole tällä hetkellä harrastuksia, mutta teemme paljon asioita perheen kesken ja luulen sen jonkin aikaa riittävänkin. Katsotaan sitten ajan kanssa tarjontaa + kuopuksen kiinnostuksen kohteiden yhteen sopivuutta ja onko se helppo toteuttaa perhearkeemme.

Ei meille harrastuksia! Musta tuntuu että lapsi oli jo 4pv päiväkotiviikosta niin poikki että tilanne tuskin paranee nyt 5pv viikolla! En halua mitään ’turhaa’ säännöllisesti kalenteriin. Väsypäivinä saa väsyttää ja sitten reippaina päivinä puuhataan jotain perheenä 🙂 Kouluiässä sitten, eli sitten kun menee sinne itse 😉 Jos siis lapsella haluja nousee.

Ollessani kotiäitinä, niin kyllä, halusin ”isolle” esikoiselle harrastuksen. Kotona tuli oltua muutenkin melko lailla ”tarpeeksi” ja kerhoa oli kaksi kertaa viikossa.

Esikoinen ei vaan koskaan ole ollut sellaista ”harrastustyyppiä”. Kerta viikkoon on sopinut hänelle hyvin vielä nytkin, vaikka käy toista kymmentään. Eikä mitään tavoitteellisia kilpailulajeja, vaan juurikin esimerkiksi partiota, kiipeilyä, geokätköilyä jne.

Kuopus taas rikkoo rajojani ja periaatteitani. Päiväkodin jälkeen kun ei mielestäni harrastuksia tarvita. Mutta tämä viisivuotias on innolla mukana oppimassa. Mitä tavoitteellisempaa, sen parempi 😉
Itseäni välillä vähän jopa hävettää päiväkodista hakiessa tunnustaa, että juu, treenit on kahtena arki-iltana viikossa.

Riippuu harrastaako hauskuuden takia vai kilpailemisen. mut on pakotettu treeneihin ja se on ollut hyvä. Usein tulee parempi mieli, kun liikkuu. Olo on sen jälkeen paljon parempi ja on iloinen, että vanhemmat pakottivat lähtemään. Kuitenkaan ketään ei saa pakottaa harrastamaan jotain mistä ei tykkää. Eikä pidä ainakaan selittää, että pakko kun ollaan maksettu, vaan että pakko koska siellä hauskaa!

Terv. Entinen koripallon pelaaja, tuomari ja Junnujen valmentaja.

P.s. Harrastukset on aina hyvästä oli ikää sitten 4, 14, 40 tai 80. 🙂

Mun mielestä ei välttämättä tarvitse. Meidän 10-vuotias on kokeillut eri harrastuksia 3-vuotiaasta alkaen ja nyt vasta on löytänyt omat juttunsa, tähän asti harrastukset ovat vaihtuneet vuosittain. 7-vuotias on selvästi poikki koulupäivän jälkeen ja haluaa vaan olla rauhassa kotona. Uskon, että kavereiden perässä hänkin löytää harrastuksen, kun aika on.

Ei harrastamisessa minusta mitään pahaa ole, kunhan tosiaan muistaa että kotiaika on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä! Jäin miettimään sitä, että entäs sitten jos lapsi ei haluakkaan joku päivä lähteä. Onko OK, että joskus ei vaan jaksa/halua? Itsellä oli aina harrastuksiin lähtö vapaaehtoista (kokemukset kylläkin kouluikäisenä!), mutta muistan että kamut joskus pakotettiin. Mulle opetettiin, että harrastamisen pitää olla kivaa ja tietynlainen energian lähde! Siinä on aina se asetelma, että kun on maksettu niin pitäishän sinne toisaalta mennä, mutta…

Kiitos huippublogista! Välillä hassuttelua, toisinaan taas asiakeskustelua! 🙂

Miksipä ei, jos kerran energiaa riittää 🙂 tuskin siitä haittaa on !

Lapsikohtaista.

Mutta siis MITÄ F alkaa harrastaa? Vesikorista? Hiukan hämmentävä yhdistelmä: uikkarit ja lenkkarit 🙂

Pakko sanoa että mä olin itse lapsena semmonen duracel pupu että aina olin menossa ja koti oli oikeestaan nukkumista varten ja sama tahti taitaa jatkua vieläkin 😀 aina kaikilla oli kauhee huoli että on liikaa tekemistä mutta mulle se oli vaan parasta mitä osasin kuvitella! 🙂 joten ihan lapsikohtaista mun mielestä.

Mun mielestä harrastuksessa lapsi saa päiväkodin lisäksi koulua varten tärkeitä taitoja, kuten oppii kuuntelemaan ohjeet ja toimimaan niiden mukaan.

Itsellä lapsia ei ole, mutta voin omalta kohdalta sanoa, ettei sitä voi tietää ennen kuin on kokeillu. Olen ”harrastanut” jotain kolmivuotiaasta aina aikuis-ikäiseksi saakka. Voin luvata, että olen säästynyt monelta pahalta houkutukselta, joita esim teini-ikäiselle tulee vastaan. Tietenkin todella kaukasta vielä, mutta fakta silti.

Mun esikoinen aloitti jalkapallokoulussa vähän reilu 4 vuotiaana ja nyt täyttää 5 ja edelleen rakastaa lajia. Meillä myös päiväkodissa käy muskariope. Kyllä mun mielestä toi yksi laji on ok. Eriasia ois jos on monia eri lajeja monta kertaa viikossa. Eikä siinä mitään pahaa ole jos lapsi nauttii ja ei näy väsymyksen merkkejä niin se on ok. 🙂

Lapsi oppii toimimaan yhdessä kohti yhteistä tavoitetta ja ottamaan toiset huomioon eritavalla kun päiväkodissa. 🙂

Ei kyllä liity mitenkään asiaan, mutta mun mielestä on tosi mukava kun vastailette
aina kaikkien kommentteihin, tulee tosi hyvä mieli 🙂

[…] blogissa on hiljattain puitu samaa asiaa oikein hyvin, postauksia löytyy ainakin täältä, täältä ja […]

[…] Lapsen harrastamisia pohti jo aiemmin myös Karoliina. […]

Meillä nyt 5v ja 7v muruset ja vieläkin päädyttiin siihen että harrastetaan yhdessä. Eli minä käytän lapseni ratsastamassa (pyörii ne äidin mukana tallilla muutenkin), mies käyttää kerran viikossa uimassa (on oppinut uimaan ilman virallista opettajaa), kun jäät tuli niin käydään luistelee (poika käy yksinkin kavereiden kanssa) ja lumet tuli niin hiihdetään. Pojalle on tarjottu mm. liikuntakerhoa muttei ole halunnut sillä ilmeisesti nämä äidin ja isin järjestämät ”kerhot” on vielä niin hyviä 😉 ja poikakin on kuitenkin ip:ssä sinne klo 16sta asti. Nyt poika aloitti ratsatuksen jossa ohjaajana muu kuin äiti 😉 mutta vaikuttaa siltä että tänä keväänä ilmoitetaa ensi vuoden harrastuksiin mm. musiikki kiinostaa. Voi ei onko tämä viimeinen aikatauluton vuosi meille – siis nautitaan tästä 🙂 Lapset kulkee myös isin mukana ”säbässä” jolloin lasten kanssa pelataa ensimmäiset 20-30 minuuttia ja ne lukuista pihapelit niitä riittää. Sekä kesäkeleillä lenkkeilyä yms. Näin meillä. Niin pitkät hoitopäivät ettei raski heti sen jälkeen viedä jonnekkin, ikävähän siinä äidillä ja isilläkin muuten tulisi ;). Meillä vielä riittää kavereita naapurissa hoito/koulupäivän jälkeenkin, että valosaan aikaan pitää oikein sopia koti iltoja. Harrastuksia on hyvä olla olen sitä mieltä.

Minä olen myös harrastanut kaikenlaista maan ja taivaan väliltä lapsuudesta aikuisikään asti, mutta enpä silti säästynyt niiltä houkutuksilta teini-iässä, jotka olisi voinut jättää suosiolla väliinkin. Halusin vain huomauttaa, että näissäkin asioissa on monta muuttujaa.

Itse valmennan joukkuepeliä tällä hetkellä työkseni ja toimin useassa eri ryhmässä mukana. Mun näkemys valmentajana on se että ei ehkä ole oikeaa ikää aloittaa mutta mitä myöhemmin aloittaa, sen vaikeampaa se on. Ja kun nykyään lasten liikuttaminen vaan on entistä enemmän urheiluseurojen tehtävä. Eikä mikään ole parempaa kuin nähdä että lapset kehittyy niin henkisesti kuin fyysisesti, ystävyyssuhteet, joita luodaan ovat erittäin tärkeitä. Yhteishenki, mikä joukkueissa tulee on sellaista että välillä itsekin liikuttuu kun näkee kuinka hyvin lapset viihtyvät porukassa.
Itse olen joutunut vammojen vuoksi lajin lopettamaan ja eniten kaipaan juuri sitä sosiaalista puolta, pukukoppielämää 🙂
Mutta on mulla ollut niitäkin lapsia, jotka eivät vain uskalla, halua ja siinä kohtaa on parempi tutkia tilannetta, eikä pakottaa, koska liikunnan pitäisi olla mukava, läpielämän kestävä tapa eikä pakko 🙂
Joten mun mielipide on se että lasta kuunnellen, kuljettaen, kustantaen ja kannustaen. Välillä kun vanhemmat ottavat enemmän tosissaan kuin lapset 😉 ihanaa alkanutta vuotta teille :)!

Olet oikeassa. Testaamallahan se oma laji sitten löytyy 🙂

Minäkin harrastin erilaisia tansseja lapsena. Se oli superkivaa 🙂

Olipa hyvä, että annoit kommenttisi tästäkin näkökulmasta. Itsekin ihmettelin, kuinka sopuisaa keskustelu täällä tosiaan oli. Monesti harrastamisesta on viime aikoina puhuttu vähän negatiiviseenkin sävyyn. Ihania hetkiä teidän perheen lajin parissa 🙂 Ja hauskaa, että erilaisen sisustusgenren fanikin tänne eksyy!

Kiitos Heia 🙂

Kuulostaa hienolle tuo mimmien yhteishenki!

Meidän esikoinen on harrastanut jääkiekkoa pikkasen vajaa viisivuotiaasta, nyt jannulla ikää 12v. Ihan törkeän kallis harrastus ja vie aikaa älyttömästi (kuudet reenit viikossa ja pelit päälle) mutta pojalla on potentiaalia vaikka mihin sillä saralla. Siksi me ollaan päätetty että niin kauan kun poika itse haluaa harrastaa niin me kuskataan ja maksetaan hampaat irvessä jumalattomia maksuja. Ehkä se sitten ostaa kurppasille vanhemmilleen jonkun torpan kun pelaa ammattilaisena…

Osa viestistö taisi jäädä puuttumaan.. Eli vielä, että lasten ehdoilla. Jos on innoissaan niin mikä ettei vaikka useamman kerran viikossa jo 4 vuotiaana. ☺

Mutta noinhan se menee. Persoonan mukaan. Ja mikäs häpeäminen siinä on, jos kerran intoa riittää!

Mitä f alkaa siis harrastaa?:)
Ja omasta mielestä harrastukset on hyvästä. Mut on laitettu tanssi harkkoihin 3.v ja tykkäsin kovasti, sitten vaihoin tanssi tyyliä ja harrasta kilpa- cheerleadingia, energiaa on aina löytyny. 🙂 Uskon, että jokanen löytää sen oman harrastuksen, jossa viihtyy.:)

Hei!
10-vuotiaan kilpaurheilijan ja 3-vuotiaan harrastajan 30v äitinä aihe tuntuu läheiseltä. Poikamme siis harrastaa yksilölajia 6 kertaa viikossa yhteensä n. 12 tuntia, tähän kisaaminen päälle vaihtelevasti 2-4 kertaa kuussa. Aloitti lajin harrastamisen 8-vuotiaana, mikä oli lajin huomioon ottaen suht. myöhään.
Laji on vaatinut perheeltämme paljon. Kustannukseltaan 7000-10000 euroa vuodessa nielee huomattavan osan vapaa-ajan budjetista. Lapsi rakastaa lajiaan. Lähtee jokaisiin treeneihin mielellään. Nyt olemme löytäneet itsemme koko perhe harrastamasta samaa lajia, myös 3-vuotias joka on treeneihin mennessä niin innoissaan, että aivan tärisee. Koska treenit ovat viikolla heti koulun jälkeen, lapsella on 17.30-> aikaa syödä, tehdä läksyt ja olla kavereiden kanssa. Pidän hyvänä vaihtoehtona, että lapsi on koulun jälkeen harrastuksessa, eikä esim. yksin kotona padilla.

Syy miksi kommentoin on, että onpa todella ymmärtäväistä ja sopuisaa tämä keskustelu. Oikeassa elämässä, työpaikan kahvipöydässä, missä vaan, kilpaurheileville perheille löytyy tosi vähän ymmärrystä. Lasten lapsuushan siinä menee, ja vanhemmat leimataan ”supermarjoiksi”. Sitäkin ihmetellään, kun vanhemmat jännittävät lastensa suorituksia ja – oi- ovat niistä ylpeitä, ja oikein kehuskelevat niillä. Silloinhan ollaan tietenkin toteuttamassa ”omaa unelmaa” lapsen kautta. Samoin 3-vuotias voi hyvin käydä esim. muskarissa, vauva vauvauinnissa, mutta kun mennään urheuilulajin tenavatreeneihin, niin jopa alkaa epäilyttämään! Arvatkaapa mitä. Tämän kaiken ymmärtävän keskustelun soraäänenä, henkilökohtaisesti vähemmän ymmärrän niitä vanhempia, joiden lapsilla ei ole MAHDOLLISUUTTA esim. kilpaharrastamiseen, kun vanhemmat ovat lähteneet toteuttamaan jotain maalaisunelmaansa ilman realistista käsitystä esim. kuskaamisesta. Esim. henkilökohtaisesti se piippolanvaarila-nooanarkki saa odottaa niin kauan, kuin lapset ovat riippuvaisia julkisista liikennevälineistä.

Vain aika näyttää mitä lapseni omasta lapsuudestaan aikuisena ajattelee. Minun unelmani on, että lapsestani kasvaa aikuinen, joka uskaltaa rohkeasti elää omaa elämäänsä. Tehtäväni vanhempana on pitää hänelle mahdollisimman monta ovea avoinna harrastusten, matkustelun, kulttuurin ja muun sosiaalisen verkostoitumisen kautta, joista hän itse voi valita mistä isona kulkee. Toivottavasti nykyinen harrastus on hänen elämässään jotenkin mukana.

Kommenttini Punainen Lanka siis on, että kun keskustellaan lasten harrastamisesta ”se on jokaisen oma valinta”- linjalla, niin tähän valinnan vapauteen ja pohjattomaan ymmärtämiseen pitäisi myös mahtua se perhe, joka vie sen 5-vuotiaan voimistelutreeneihin 5 krt-viikossa. Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea tarvetta puolustautua!

Kiitos aktiivisesta bloggaamisesta. Maalaisromanttisten sisustusblogien ystävänä olen hieman hämmentyneenä jäänyt tätä seuraamaan 🙂

Ehkä tässä pitää huomioida myös harrastajan ikä. On hiukan eri asia painostaa neljävuotiasta tai 12-vuotiasta lähtemään harrastukseen. Oma poikani sai esimerkiksi lopettaa meidän yhteisen jumppaharrastuksen, koska ei vaan huvittanut ikinä. Jopa siinä määrin, että vatsa alkoi oireilla. Meillä siis tällainen tapaus, jonka stressi siirtyy aina vatsaan.

Ja F:kin on kuitenkin oikeasti pieni, varmasti tuntuu jo isolta tytöltä, mutta ei hän kyllä kovin iso vielä ole. Joskus voi olla, että pieni rohkaisu känkkispäivänä voi olla hyväksi, mutta on tärkeää myös kuunnella lasta, milloin ihan oikeasti haluaisi olla vain kotona, leikkiä omilla leluilla tai köllötellä vanhemman kainalossa rankan hoitopäivän päätteeksi.

Itse kuulen kaiken aikaa sitä, kuinka lapset aina kuitenkin viihtyvät hoidossa/kerhossa, vaikka lähteminen olisikin todella vaikeaa. Totta, mutta mua ärsyttää tuo asenne. Että lasta ei tarvitse kuunnella ja hänet voi vaan sivuuttaa, koska leikkiminen on kuitenkin aina lopulta hauskaa. Ei se niin voi mennä.

Meidän esikoinen on aina ollut arka ja vaikka onkin iän myötä rohkaistunut, uudet asiat hermostuttavat oli vanhemmat mukana tai ei, mutta etenkin jos ei ole. Kerran on jätetty kerho väliin, koska raivokkaasti itkien poika meni piiloon, koska ei halunnut lähteä. Keskusteltiin asiasta jälkikäteen paljon ja lopulta löydettiin pelon aiheuttaja ja ratkaisukin sille.

Hiukan suistuin raiteilta, mutta kultaisen keskitien lisäksi siis terve järki ja lapsen kuunteleminen on tärkeää tilanteessa kuin tilanteessa 🙂 Kenenkään harrastusuraa tuskin haittaa, vaikka saisi jättää jonkun kerran väliin saadakseen tilalle jotain muuta. Etenkin kun on kyse vielä ihan puhtaasta ilosta ja hauskuudesta.

Hei!
Voi olla että kirjoitan samaa mitä muut, mutta en vaivautunut lukemaan kaikkia kommentteja. Itse olen ollut sitä tyyppiä, että heti kun vain pääsin, olin monessa mukana. Varttuessani niistä valikoitui muutama rakas harrastus, joka tänäpäivänäkin vielä on yhtä mukavaa. Ei muuta kun rohkeasti mukaan vaan katsomaan mitä siitä tulee! Tässä kun kaikki on jälleen niin yksilöitä.
Kiitos mukavasta blogista ja hyvää kevättä! 🙂

Mä kannatan lämpimästi lasten harrastamista, kunhan se on sellainen, jossa lapsi viihtyy, ja jonka valintaan hän on itsekin päässyt vaikuttamaan.

Meidän 7v esikoinen hurahti joukkuevoimisteluun pari vuotta sitten, ja nyt treenejä jo kolme kertaa viikossa – päälle sitten erilaiset katselmukset ja asematapahtumat. Alkuun tuo treenitahti vähän hirvitti, mutta ei enää. Neiti rakastaa lajiaan, eikä vielä kertaakaan olla kuultu valitusta treeneihin lähdöstä. Päinvastoin, joululomakin oli tyhmä, koska oli kahden viikon treenitauko.

Sosiaalisia taitoja ei voi koskaan liikaa korostaa, ja musta on hyvä, että lapsella on kavereita muualtakin kuin koulusta/päiväkodista. Meidän neidin joukkue on todella hyvin hitsautunut yhteen, ja tytöt pitävät yhteyttä toisiinsa treenien ulkopuolellakin. Muutenkin joukkueen kanssa tekeminen on kasvattanut monia muita taitoja, ja on aika ihana katsoa miten tytöt tsemppaavat toisiaan ennen esiintymisiä.

Huomaan itsessäni tarpeen puolustautua: tämä ei ole minun, äidin unelma, vaan lapseni todella haluaa harrastaa! Hän on itse valinnut lajit ja laskee aina päiviä seuraaviin harjoituksiin.

Sirkuskoulu kuulostaa mahtavalle!!

Hyvä pointti, Mira 🙂

Lentis on muuten superkiva laji. Hyvä sinä!

Kiitos! Teitä vartenhan tätä tehdään 🙂 Aina pyrin vastaamaan. Ja jos en sitä tee, on se ihan vahinko, huomaamatta jäänyt kommentti.

Ihana idea tuollainen perhejumppa!

Itse heräsin nyt todella myös tuohon kuskaamisaspektiin. Onneksi asumme niin, että kun F on iso, hän pääsee itse bussilla harrastuksiin.

Itselläni ei ole lapsia, mutta entisenä kilpaurheilijana olen ehdottomasti harrastusten kannalla oli sitten 3 tai 30- vuotias. Se, että aloittaa nuorena tarkoittaa yleensä sitä, että ehtii kokeilla eri lajeja ja sitä kautta antaa hyvän pohjan seuraavalle lajille.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X