Kolmistaan

Kun 4-vuotias kutsui itseään lihavaksi

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Olimme lähdössä F:n kanssa leikkipuistoon tässä taannoin. Pyysin häntä pukemaan väljän jumpsuit-haalarin päälle vielä hupparin, koska sää oli aika viileä. Hän tuijotti hetken peilikuvaansa ja puhahti surullisena peilikuvalleen: ”En mä voi laittaa tätä. Mä näytän lihavalle.”.

Keskeytin samantien oman pukemiseni ja kesti hetki tajuta, mitä oli oikein tapahtunut. Oliko 4-vuotias sopusuhtainen tyttäreni todella kutsunut itseään LIHAVAKSI?

Tilanne tuntui epätodelliselle, koska emme ole varmasti koskaan F:n kuullen puhuneet kenenkään ihmisen koosta. Ja sana ”lihava” ei todellakaan ole kuulunut millään tasolla meidän sanavarastoomme. Oikeasti: En edes tiennyt, että F tietää sanan merkitystä. Olen nimittäin ollut aina todella tarkka siitä, etten ole puinut yhtä ainoata ulkonäkökompleksiani F:n kuullen edes leikilläni, vaikka tokihan naisena joskus näitä kokoasioita myös mietin. (Kirosana saattaa meiltä joskus lipsahtaa, sen myönnän. Mutta tämmöisiä sanoja en.)

Kun aloin kysellä F:n ajatuksista enemmän, selvisi, että koko tarinan alku perustui siihen, että eräät lapset olivat haukkuneet F:ää ja montaa muutakin tämän kaveria ”läskilöllöiksi” ja lihaviksi. Pilkka oli isketty siis jo moneen muuhunkin pieneen, ihanaan tyttöön.

Pisti vihaksi. Ensireaktioni oli ajatus siitä, kuinka kauhella tavalla haukkumasanoja käyttävät lapset olivatkaan käyttäytyneet. Mutta sitten tulin järkiini: Eihän vika todellakaan ollut noiden lasten, vaan niiden aikuisten, joilta lapset olivat sanansa oppineet. Millaiset aikuiset opettavat alle kouluikäisille lapsille ihmisten arvottamista koon mukaan? Ja mistä se kertookaan, että 5-vuotias tietää, että toisen voi lytätä haukkumalla tätä läskiksi?

Juttelimme F:n kanssa pitkään aiheesta. Siitä, kuinka ”lihava” ja ”läskilöllö” eivät ole sanoja, joita kenestäkään käytetään. Siitä, että jokainen saa olla omaa kokoaan ja näköään, eikä yksikään koko tai ulkoinen olemus ole toista parempi tai pahempi. Vakuutin, että hän on ihana sellaisena kuin on. Niin kuin on kaikki muutkin omanlaisensa ihmiset. Halattiin, todella kauan, ja ainakin siinä hetkessä tuntui, että F tajusi homman pointin.

Vaikka asiasta ei tuon koomin ole puhuttu, olen edelleen kauhean surullinen tapahtuneesta. Minusta on karmeaa, että tyttäreni joutui miettimään omaa kokoaan 4-vuotiaana. Itse tiesin oman painoni ensimmäisen kerran lukioikäisenä, ja voi hyvä tavaton olisin toivonut, että koko tämä kokoasia ei olisi tullut pienen tyttäreni mieleen vielä vuosiin.

Näin kuitenkin kävi. Ja todella toivon, että asia ei enää toistu. Siihenhän me aikuiset voimme vaikuttaa. Jos me emme arvottaisi tai haukkuisi muita koon tai muun ulkomuodon perustella, emme siirtäisi tätä karmeutta lapsiimme. Tai niihin naapurin lapsiin.

Joten nyt ihan oikeasti, aikuiset! Järki käteen!

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Lue myös

X