Mä olen viime aikoina miettinyt aika paljon ihmisyyttä. Sitä, onko ihminen aina se, joksi on syntynyt. Vai voiko elinympäristö muuttaa täysin ihmisen persoonallisuutta. Voiko hyvästä tulla kylmä ja voiko perusgeeniperimältään sisäänpäinkääntynyt muuttua avoimeksi?
Mä olen miettinyt ennen kaikkea sitä, millainen ihminen minusta on tullut. Voinko olla ylpeä minusta vai pitäisikö petrata? Millainen olen ollut ennen, millainen on ollut perusminä jo lapsena ja millainen minusta on tullut. Tuntuu nimittäin sille, kuin elämä yllättää jopa itsekini vuosittain: ”Ahaa. Minussa on tämmöinenkin puoli.” Ja : ”Olenko sittenkään se, joksi olen itseni kuvitellut kaikki nämä vuodet”.
Hassua, miten sitä porskutteli 30 ensimmäistä vuotta meneemään ilman, että kertaakaan pysähtyi miettimään omaa persoonaansa. Se on vissiin tämä ikä nyt sitten taas 🙂
Tähän tulokseen olen kuitenkin itsestäni tullut, näin vakiominäni ajattelee:
- Uskon aina – jopa silloin, kun viisaampaa olisi tehdä toisin – elämästä ja ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää.
- En voisi koskaan elää ilman hyvää ruokaa.
- Rakastan touhuta, keksiä, toteuttaa ja taas ideoida.
- Nautin arjesta ja yksinkertaisuudesta.
- En usko sattumaan, mutta kohtaloon sitäkin enemmän.
- Kirjojen voima on mahdoton.
Millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on? Millainen on sinun vakiominäsi?
-Karoliina-
Kommentit (10)
Kyllä tää ihmisyys on minusta sitä että voi kehittyä. Vaikka tietys jutut minussa on samoja kuin teininä, olen muuttunutkin siitä niin paljon etten aina tunnista itsessäni sitä kiukkuista teiniä. Mut, mähän olinkin silloin vasta lapsi. Tää oli mielenkiintoinen postaus. Täytyykin miettiä omaa ”vakiominää” vähän enemmänkin.
Suloista sunnuntaita! ♡
Kuulostat kyllä kypsälle ikäiseksesi 🙂
Ja kiitos palautteesta: Itsekin toivon, että saan taas kirjoitettua pohdintatekstejä yhä enemmän!
Oi että. Kyllä huomaa, että tunnet jo itseästi, koska osaat olla noin rehellinen. Hyvä me kolmekymppiset!
Kuulostat ihanalle, Eevis 🙂
Hyvä pointti. Varmasti elämänkokemus voi joskus myös tehdä vakiominälle hallaa.
Kiitos, kaunotar <3
Ensinnäkin, olet Karoliina mielestäni hyvin kaunis! Ja toiseksi, kaipaan blogiisi enemmän pidempiä tekstejä. Sinulla on kiva kirjoitustyyli ja pohdiskeluasi olisi mukavaa lukea pidemmällekin.
Itse olen sinua kymmenisen vuotta nuorempi ja tällä hetkellä koen elämän muuttavan ja kasvattavan minua sellaisella tahdilla, että koen hyvin vaikeaksi määritellä vakiominääni.
Mutta ainakin olin mielestäni jo nuorempana kiinnostunut ihmisistä laajasti, heidän käyttäytymisestään ja tavasta ajatella elämästä. Esimerkiksi eri-ikäiset ja itseni kanssa eri elämäntilanteessa olevien ajatusmaailma kiinnostaa minua laajemmin kuin pelkästä uteliasuudesta.
Käytännöllinen, rakastava, voimakas tahtoinen, ahkera, osittain omaan hyvin itsetunnon mutta toisaalta taas super-surkean, peilaan itseäni paljon muiden kautta, yritän miellyttää kaikkia, luotettava ja rehellinen.
Itsekin olen miettinyt paljon tätä aihetta viime aikoina (täytin viime kuussa 30 :D). Yleisesti tiedän että olen hyvä ihminen, mutta silti haluaisin olla vielä parempi..
Kyllä itseään voi kehittää! Perusluonne varmaan pysyy aikalailla samana. Yleensä ihminen tarvitsee jonkin kunnon mullistuksen elämäänsä ennen kuin tajuaa, että itsensä kanssa on helpompi elää jos muuttaa vähän ajattelutapaa. Itse haluaisin olla aina positiivinen, mutta pessimisti ei pety. Haluan ajatella kaikkea hyvää ihmisistä/lle. Olen jossain asioissa yllättävän laiska, yllätän asiassa välillä myös itseni. Pääsääntöisesti olen aikaansaava ja töissä minulla on todella korkea työmoraali. Siivouksessa olen samanlainen kuin silloin teininä. Likaista ei saa olla, mutta maailma ei kaadu vaikka jokainen tavara ei ole paikallaan koko ajan. Rakastan ruokaa ja tykkään kutsua vieraita syömään tai kahville. Vieraassa seurassa olen ollut aina ujo. Ajattelen aina muita, enkä halua perua tapaamisia ellei ole pää kainalossa.
Kiva postaus!
Voi sitä taantuakin… Itse olin nuorena aina valmis pitämään ihmisistä. Nykyään yrityksestä huolimatta onnistun siinä paljon huonommin. Hyvä ”vakiominän” säilynyt piirre on se, että pystyn innostumaan asioista edelleen ihan lapsellisesti, hyppelen ja tanssahtelen…