Kirjoista ja tarinoista

Muutama teistä kyseli viime viikolla, mitkä ovat lempikirjojani, mitä luin lapsena ja miten innostuin kirjoista.

Mä en ole koskaan ollut kai mikään perinteinen lukutoukka. En ollut se, joka kantoi repun olkaimet pinkeänä kirjastosta kotiin paksuja opuksia vaan ennemmin se, joka tankkasi yhtä kirjaa viikkotolkulla. En taida olla se edelleenkään. Olin ja olen se ronkeli lukija, joka panostaa ennemmin laatuun kuin määrään.

Se, miksi ylipäätään innostuin kuitenkin kirjoista ja opiskelin kirjallisuutta, johtuu siitä, että rakastamalla rakastan tarinoita. Pieniä ja isoja, elämää suurempia. Koskettavia sanapareja ja pisteitä, joiden jälkeen täytyy huokaista.

Mikään ei ole nimittäin niin mahtavaa, kun löytää kirjan sivuilta tunteita, joita ei ole osannut itse nimetä. Löytää hetkiä, jotka on kokenut tai haluaisi kokea. Löytää maailma, josta ei tiedä vielä mitään.

Ehkä kirjat ja kirjallisuus ovatkin minulle portti muualle ja toisaalta portti itseeni. En yhtään epäile sitä tutkimustulosta, jossa kerrottiin, että kirjat lisäävät empatiakykyä. Tietysti lisäävät! Kirjojen avulla kun pääsee niin kätevällä tavalla jonkun toisen ihmisen tajuntaan. Kirjailijan, puhujan, kertojan tai piilokertojan.

Mulla ei ole oikeastaan yhtä ja tärkeintä lempikirjaa. Kirjarakkauksiani ovat – kuten olen joskus kertonutkin – Juhani Ahon Yksin, Maria Jotunin novellit, Juha Itkosen ja Anna-Leena Härkösen kirjat ja Eeva Kilven, Arno Kotron ja Tommy Tabermannin runot. Viihteeksi luen chick lit -kirjoja ja dekkareita.

Kun joku sanoo, ettei pidä kirjoista, heitän vastapallon. Kuka voisi sanoa, ettei pidä elämästä? Koska kirjathan ovat juuri elämää. Ja oikean elämän ja kirjan löytämiseen täytyy käyttää energiaa.

-Karoliina-