kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 29.07.2016

Let her go

Teksti
Karoliina Pentikäinen
19 kommenttia

Olen ollut eroäiti nyt talvesta asti. Ja vaikka tapani kasvattaa F:ää ei olekaan tuona aikana muuttunut, se on jopa ehkä vielä vähän enemmän kirkastunut, on minun täytynyt muuttaa asennettani suhtautua lapsen ja äidin väliseen siteeseen.

Eroon asti elimme ydinperheessä. Ja koska työni ei ole koskaan ollut reissutyötä ja työpäivänikin inhimillisiä, tarkoitti ydinperhe-elämä myös sitä, että olin F:n kanssa lähestulkoon joka päivä.

Jokapäiväinen yhdessäolo ei rajoittunut vain niihin hetkiin, kun olimme fyysesti tyttäreni kanssa yhdessä, vaan myös niihin hetkiin, kun olin poissa. Vaikka tiesin F:n ja tämän isän pärjäävän kahdestaan, tuli minulle usein omilla menoillani tunne, että pitäisi olla huolissaan F:n voinnista. Tai ainakin kysyä, kuinka kotona menee.

Kun sitten ero alkoi piirtyä viime vuonna mielessä, muistan itkeneeni monena iltana juurikin sitä, mitä F:n ja minun siteelleni tapahtuisi. Muistan, kuinka kauhuskenaarioni oli se, että F heräisi yöllä huutelemaan minua, mutta olisinkin toisaalla yötä. Se mielikuva riipaisi syvältä.

Heti eron jälkeenkin minun oli vaikea olla yksin kotona. (Itse asiassa kirjoitin tästä silloin postauksenkin jemmaan, mutta en koskaan julkaissut sitä, koska tekstistä tuli niin synkkä). Mietin, kuinka F voi ja itselläni oli koko ajan vailinainen olo olla yksin. Kuukausien saatossa aloin kuitenkin nauttia omasta ajasta. Ja ennen kaikkea luottaa siihen, että lapsi pärjäisi ilman minuakin! Vaiko? – Minä pärjäisin ilman häntä.

Tuntuu, että olen nykyään paljon fiksumpi vanhempi kuin ennen eroa. En koe syyllisyyttä niin monesta asiasta ja ymmärrän myös paremmin sen, että jossain vaiheessa – toivottavasti vasta 15 vuoden päästä – tytär on päästettävä omilleen. Luottamus häntä kohtaan on myös kasvanut : En ihan koko ajan varoittele kaikista vaaroista ja yritän jopa tuuppia häntä pieniin itsenäisiin tekoihin.

Ensi lukuvuodesta tuleekin monella tapaa merkittävä, samaa itsenäistymisteemaa jatkava. Vuoden päästä alkaa nimittäin koulu, ja sitä ennen sekä äidin, että tyttären on opeteltava siihen, että ihan kaikkeen ei enää vanhempaa voi ottaa mukaan.

-Karoliina-

 

Kommentit (19)

Kuinka pitkään eroa oikein pohdiskelit ennen kuin olit varma, että se on ainoa oikea ratkaisu?

Nopea moikkaus aamutohinan keskeltä: viimeisimmät postauksesi on olleet tosi hyvää luettavaa, kiitos ja kivaa vkl! 🙂 T. Minni

Kiitos <3 Kivaa aamua sinne!

Kaunis kirjoitus.

2-vuotias neitimme aloittaa päiväkodin ensi viikolla ja se jo saa haikeuden tässä äidissä esiin. Jospa se kuitenkin olisi pahempaa äidille kuin lapselle ja ihan luonnollinen jatkumohan se töihinpaluukin on…

Muistan tuon tuskan ja haikeuden. Onneksi päiväkotiarki alkaa yleensä rullata hyvin 🙂 Tsemppiä <3

Lainaa vaan, laulaa Maaritkin. Siinä kiteytyy vanhemmuuss kipeän kirkkaasti. Ja ihanaa, että teidän tytöllä on kaksi kykenevää vanhempaa, monilla niin ei ole. Kivaa pohdintaa sun blogissa vaihteeksi!

Tuliko sinusta siis eron jälkeen etä-äiti, koska sinulle tuli niin voimakas eroahdistus suhteessa tyttäreesi? Siinä tapauksessa ymmärrän tuon ahdistuksen, koska minusta tuli etä-äiti, kun tyttäreni oli neljävuotias. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla. Onneksi tuosta on jo 12 vuotta aikaa ja tytärkin on asunut luonani jo viisi vuotta. Mutta se ihan todellinen eroon joutuminen viikonloppuäidiksi…Sydämeni särkyi moneen kertaan.

Sitä taas en ymmärrä, kun lähiäidit itkevät eroa lapsistaan, vaikka lapset ovat isällään sen joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntai-iltaan. Empatiaa ei minulta heru myöskään silloin, jos vanhemmat sulassa sovussa päätyvät vuoroviikkosysteemiin. Eivät äidit omista lapsiaan.

Toinen, mikä joskus hämmentää, on joidenkin äitien hohhailu ”yksinhuoltajuudesta”, jos isä on pari päivää matkatöissä. Minusta tuli totaaliyksinhuoltaja, kun lapset myöhemmin muuttivat luokseni ja kieltäytyivät menemästä isänsä luokse, ja vastuun kaatuminen yksin minun niskaani oli sitten toisen ääripään shokki.

Noiden kokemusten vuoksi ei aina jaksa empatiseerata omistavia äitejä, jotka kyynelehtivät yhden tai kahden yön eroa lapsestaan tai parin yön ”yksinhuoltajuutta”.

Pyydän anteeksi kitkeryyttä pursuavaa kommenttiani ”hyvän mielen blogissa”. Joskus vain ei osaa olla hiljaa…

Hohhoijaa Sinttu mitä katkeraa tilitystä… Olisit hiljaa! 😀

Saa avautua, sitä varten täällä ollaan 🙂

Olen lähivanhempi ja F minulla paljon, mutta silti välillä oma aika on outoa. Uskon kuitenkin, että tilanteesi oli paljon kurjempi 🙁

En mä osaa silloin olla hiljaa, jos äiti valittaa parin yön eroa lapsestaan ja antaa ymmärtää että se olisi jotenkin kestämätöntä – ja tuo kirjoitukseni nyt vain oli yksi yksittäinen mielipide muiden joukossa. Ei siitä tarvitse loukkaantua.

Mä uskon, että katkeruus purskahtaa ajottain ilmoille kenelle tahansa, jolla on ollut elämässä haastavia vaiheita.

Samoja fiiliksiä oli itselläni eron jälkeen,tosi vaikea osata olla tyhjässä kodissa alkuun.Piti kyllä sitten muutaman vinkin saatuani rauhottaa elämä kun lapset OLIVAT kotona.Etten retuuttanut heitä sinne tänne jatkuvasti,vaan keskitin omat menoni niihin päiviin,kun jälkikasvu oli isällään.
Kyllä se siitä,päivä ja hetki kerrallaan, keskittyy olennaiseen.Syksyn rutiinit rauhoittavat arjen. T Ulla

Kiitos tsempistä 🙂

Vuosia?! Miten sä olet pystynyt pitämään tätä blogia ja ns. esittämään, että kaikki on hyvin, jos elämäntilanteesi on ollut niin vaikea. Etenkin, kun se ei ole täällä blogissa tai teksteissä näkynyt lainkaan. Mikä ns. katkaisi kamelinselän, vihdoin näin pitkän ajan jälkeen?

Se että ei kaikkea kaikelle kansalle avaa ei merkitse esittämistä..

Liisa ja Minka:

Juuri näin. En kutsuisi esittämiseksi sitä, ettei kerro kymmenille tuhansille ihmisille omasta perheestään ja itsestään aivan kaikkea.

Hyvä, jos ei näkynyt blogissa. Tämän tarkoitus kun pääasiassa on tuottaa energiaa ja hyvää mieltä 🙂

Kiitos postausvinkistä! Jos uskallan, kirjoitan siitä ☺

Voimia !!

Jotenkin tuntuu hirveän pahalta kuulla, että oli vuosia tyytymätön elämääsi ja olit onneton. Se miksi se tuntuu pahalta, koska jollain tavalla voin samaistua tähän tunteeseen, koska olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Minun tyytymättömyys koskee nykyistä työpaikkaani. Lähes päivittäin pohdin, mitä tehdä, mutta en uskalla löytää rohkeutta vain lähteä ja katsoa, mitä ”oven toisella puolella on”. Tästä aiheesta olisi myös mukava lukea postaus. Rohkeudesta lähteä, vaikka pelottaa hel**** eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X