Eläinvihaajako?

Kun minä olin lapsi, olin todella allerginen melkeinpä kaikille eläimille. Saatoin saada astmakohtauksen vain siitä syystä, että luokkahuoneessa vieressäni istui kaveri, jonka kotona oli lehmiä. Kissojen silittely tai meidän kylän tyttöjen lempilemmikin, hamsterin, hommaaminen ei tullut mieleenikään.

Taisin olla luokan tytöistä yksi niistä harvoista (ehkä ainoa?), joka ei harrastanut ratsastusta. Ja koska se oli minulle olosuhteiden pakosta mahdotonta, kehittelin itselleni identiteetin, johon kuului eläinten inhoaminen. Eläimet haisevat, vievät liikaa aikaa ja sotkevat vaatteet ja kodin karvoillaan. Kuka oikeasti voi sanoa enää, että lemmikeissä on jokin järki?

Kun sitten muutin 19-vuotiaana pois kotoa, ottivat vanhempani välittömästi meille jo nyt edesmenneen Tikru-kissan, kuvissa näkyvän Kunkku-kissan isoveljen. Tai siskoni sen taisi ottaa. Sai syntymäpäivälahjaksi ystävältään. Ja mitäs sitten kävikään? Yhtäkkiä aloin tajuta koko eläinskenen. Vaikka toki sainkin edelleen oireita kissasta käydessäni vanhemmillani, aloin ymmärtää oikeastaan ensimmäisen kerran ikinä, miksi eläimet ovat niin ihania. Pystyin seuraamaan tuntitolkulla maailman suloisimman pienen karvapallon telmimistä maassa. Ja hei: Mikään – edes ihmisvauva – ei ole niin kaunis kuin pieni kissanpoika!

Kummallista kyllä, pienimuotoinen omatoimisiedättäminen ja ikä ovat tehneet hyvää myös allergioille. Toki vieläkään minun ei kannata hieroa silmiä kissansilityskädellä ja varsinkin hevoset aiheuttavat vielä voimakkaat allergiset reaktiot, mutta esimerkiksi koirat eivät enää aiheuta minulle juuri mitään oireita. Tähän elämäntilanteeseen ja kotiin eläin ei myöskään sovi – vaikka F sellaista kovasti haluaisikin – mutta ehkä vielä joku päivä oma kissa tai koira olisi ihana saada.

Niin se mieli vaan muuttuu…ja onneksi niin! Mikään ei ole parempaa terapiaa kuin silitellä lämöpöisen lemmikin turkkia.

-Karoliina-

t-paita, Asos // neule, Ivana Helsinki (saatu) // farkut, Dr.Denim