Kolmistaan

Kuka se on, ketä varten kaunistaudun?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Kun kirjoitin ripsipidennyksistä, kommenttikenttä alkoi elää omaa elämäänsä sen suhteen, ketä varten oikeasti haluan kaunistautua. Tämähän se bloggaamisessa on parasta : Kirjoitat jostain omasta mielestäsi aika pienestä aiheesta ja sitten lukijoiden keskuudessa alkaa keskustelu. Paljon syvempi ja parempi parempi keskustelu, joka pistää miettimään paljon enemmän kuin alkuperäinen blogiteksti.

Viittasin kommenttikentässä, että kaunistaudun vain ja ainoastaan itseäni varten, mutta eihän sitä kommenttia purematta nielty. Eikä tarvinnutkaan! Koska aloin itsekin toden teolla pohtia, miksi minä aamulla harjaan hiukset, meikkaan näppylät piiloon ja puen nätit vaatteet ylleni. Onko se minua vai jotain muita varten? Ja tällaiseen lopputulokseen tulin.

On toisaalta ihan totta, että kauneuskäsitystäni ja sitä, millaiselta haluaisin näyttää, leimaa se, millaisessa yhteiskunnassa elän. Jos vaikkapa koko länsimaisen kulttuuriin yleisin kauneusihanne olisi pienet silmät lyhyillä ripsillä, tuskin korostaisin silmieni kokoa eyelinerillä ja ripsipidennyksillä tai ripsivärillä. Ja jos farkkuja pidettäisiin yleisesti ottaen rumimpina vaatekappaleina koko maanpäällä, tuntuisivatko ne enää minusta niin minunlaisilleni vaatteille. Tuskinpa vaan. On siis – ja oli siis – typerä väittää, ettei ympäröivä maailma ja sen kauneusihanteet vaikuta omaan kaunistautumiseeni.

Siltinkin. Edellisistä ajatuksista huolimatta olen sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaunistaudun ja pidän huolta itsestäni vain itseni vuoksi. Toki se, että tunnen itseni kauniiksi tai edes ihan ok:ksi muiden keskellä, lisää omaa itsetuntoani ja hyvää oloani, mutta en enää yritä täyttää sellaista kauneusmuottia, joka ei tunnu omalleni. Tähän ikään tullessa olen jo tajunnut sen, että muiden asettamiin saappaisiin – pinnallisesti ja muutenkin – on ihan turha astua. Jos muiden mielestä minulle sopii otsatukka, mutta en itse siinä viihdy, en enää jaksa sellaista leikata. Tai jos muiden mielestä en tarvitse geelikynsiä, mutta minun omaa oloani ne kohentavat, en todellakaan aio luopua niistä. Ja kaipa sekin, että myös ihan omina kotipäivinänikin, jolloin en näe korkeintaan kuin lapseni, haluan laittaa hiukset, pestä hampaat ja meikata, kertoo sen, ettei tätä ulkoista pakettia pidetä vain ja ainoastaan muiden vuoksi pystyssä.

Ikä tuo kaunesasioihin myös armoa. Olen aika iloinen siitä, että olen oppinut vuosien aikana työntämään ”rumien päivien” aatteet syrjemmälle. Vielä teini-ikäisenä saattoi mennä oma päivä pilalle, jos oli jotenkin ruma olo. Nyt olen tajunnut, että tuollaisetkin kurjat ajatukset voi työntää omaan lokeroonsa ja jatkaa vain eteenpäin porskuttamista. Joo : Joskus ahdistaa kellastuneet hampaat, selluliitti, turvonnut maha, juurikasvu, näppylät ja lohkeilevat kantapäät, mutta koko elämän mittakaavassa niillä jutuilla ei kannata pilata koko upeaa päivää. Varsinkin, kun jos niihin ei jumitu, ei niitä kukaan mukaan huomaa.

Treeniä se vaatii, mutta mahdotonta ei ole. Olla ihan tarpeeksi ok.  Ihan vaan itselleen riittävän hyvä.

Murut. Vielä yksi päivä aikaa äänestää TBAF:ssä. Tuolta löytyy linkki perhekategoriassa olevaan erääseen Kolmistaan-blogiin. Itse kävin antamassa ääneni Saralle (life style -kategoria), Erikalle (kauneus) ja Peetalle (sisustus). 

-Karoliina-

 

Lue myös

X