Jääkiekkoa ja elämää

Lapsen sitä ajatteli, että aikuisten maailma olisi selkeää. Aikuiset tietäisivät jokainen sekunti kuinka toimia ja mitä tehdä. Aikuisia ohjaisi jokin aikuisuuden johtotähti, jota seuraamalla asiat vaan menisivät oikealla tavalla oikein. 

Muistan, kun joskus 20-vuotiaana tajuntaani iski aatos, että oikeaa aikuisuutta oli ymmärtää se fakta, että aikuisena vasta pihalla asioiden kulusta ollaankin. Vielä joskus kirkasotsaisena lukioikäisenä kun olin hirvittävän varma ja mustavalkoinen melkeinpä kaikkien asioiden suhteen, mutta mitä pidemmälle aika eteni, sitä enemmän opin ymmärtämään, että elämä ja ihmiset siinä nyt sattuvat välillä olemaan aivan sekaisin. Kesken, hullusti, epäjohdonmukaisesti.

Samaan tyyliin huomaan menneeni ajatuksissa eteenpäin nyt kolmekymppisenä, kun mietin uusiin asioihin ryhtymistä tai niihin tutustumista. Vielä muutama vuosi sitten minulle ei olisi tullut mieleenikään aloittaa uutta harrastusta, kouluttautua aivan uuteen ammattiin tai muutenkaan muuttaa elämäni suuntaa mitenkään. Kuvittelin, että olisin liian vanha kokeilemaan mitään uutta. Ehkä liian arka. 

Kun istuin perjantaina saksalaiseen jääkiekkokatsomoon, joka huusi niin, että korvia särki, en voinut kun hymähtää omalle hölmöydelleni. Kukapa olisi uskonut vuosi sitten, että tulen sellaisessa paikassa viikonloppuiltani viettämään? Keskellä punamustiin paitoihin ja lippuihin sonnustautunutta yleisöä, joka todellakin tiesi paremmin tämän huvinäytelmän kulun kuin suominainen, joka ei tällä vuosikymmenellä kertaakaan ollut istunut vielä kaukalon laidalla. 

Mutta siinäpä vaan olin. Tutustuin, opettelin uutta ja muistutin itselleni, että näin sitä elämää tulee elää. Vielä 30 vuoden päästäkin haluan olla tarpeeksi rohkea ja ennakkoluuloton vierailemaan uudessa paikassa ja oppimaan uutta. Oppimaan elämästä, ihmisistä ja itsestäni. (Ja siitä, milloin se mystinen paitsio oikein tuleekaan). 

-Karoliina-