Takana on nyt yhdeksän päivää silmälasipäisen elämää. Tai no. Takana oikeasti on tuota aikaa jo miltei kolmekymmentä vuotta, mutta koska olen käyttänyt aivan koko aikuisikäni piilolinssejä joka ikinen päivä, joka ikinen valveillaolominuuttini, en enää edes välillä muista, että olen rillipää.
Nyt minä olen ollut kuitenkin ilman piilolinssejä reilun viikon, ja samaa menoa on jatkettava vielä huomiseen asti. Olen nimittäin menossa jo toistamiseen tarkistuttamaan silmäni mahdollista silmäleikkausta varten. Toistamiseen siksi, että keväällä minulle oli tullut nopeassa ajassa todella paljon lisää hajataittoa, ettei leikkausta nähty fiksuksi ratkaisuksi. Katsotaan, miten nyt käy.
Koko tämä silmälasiviikko on ollut täyttä tuskaa. Jopa niin kauheaa, että sitä – tai siis näin pinnallista asiaa – on oikeasti vähän nolo edes myöntää teille. Miten aikuinen ihminen voikaan tuntea olonsa niin epävarmaksi, rumaksi ja karmeaksi yksien rillien vuoksi? Luulisi, ettei perusitsetunto ja kokonaisvaltainen olotila ole kiinni niin marginaalista osioista ulkoisessa habituksessa, mutta kylläpä vaan voi. Olen siitä elävä esimerkki.
Kun minä laitan silmälasit päähäni, tulee minulle automaattisesti olo ”älkää, pliis, kukaan huomatko minua”. Haluaisin vajota maan alle, työntää naamani ison kaulahuivin suojaan ja kieltäytyä kaikista muista sosiaalisista kontakteista kuin töissä tai lähikaupassa käynnistä. Heti, kun silmälasit ovat nenälläni, en koe olevani enää minä. Kaikki vaatteet näyttävät oudoille päälläni, olo on nuhjuinen, mikään kampaus ei tunnu mukavalle, pokat rasvoittavat kasvoja ja pipoakaan ei voi käyttää, kun pokien ja pipon yhteisvaikutus saa aikaan päänsäryn.
Olen kuullut elämäni aikana varmasti kymmeniä, jopa satoja kommentteja, kuinka kivalle näytän rillit päässä. Kiitos niistä ihanat, mutta tiedättekö mitä: Lopulta se ei paljon auta, kun itsellä ei ole yhtään hyvä fiilis. Kyllä se vaan on niin, että oma olotila on lähdettävä itsestä päin (tämäkin postauksen teemasta huolimatta).
Kun hajoilin rilliräiskäleolotiloissani, aloin pohtia, miltä tuntuisi, jos omassa ulkonäössä olisi oikeasti jokin seikka, joka vaivaisi yhtä paljon, kun minua nämä silmälasit. Minä olen taas yhden yön jälkeen vapaa ällökahleistani, mutta miten on niiden laita, jotka eivät voi luopua omasta inhokkikohdastaan niin helposti. Mitä jos minulla olisi omasta mielestäni maailman suurin nenä, epätasaisin iho tai vaikkapa fiksaatio pienistä rinnoistani niin suuri, että se vaivaisi minua yhtä paljon kuin silmälaist. Jos tällaisessa olotilassa joutuisi elämään joka päivä, pilaisi se ihan oikeasti koko elämän ja sosiaaliset kuviot!
Ja joo: Kyllä on tietysti niinkin, että aikuinen ja fiksu ihminen oppii hyväksymään omat puutteensa ja kauneusleikkaukset ovat vain huonoitsetuntoisten hölmöjen hommaa. Ehkä niinkin, mutta entä jos se ei vain onnistu? Minä olen oppinut elelemään eriparisen päärynäkroppani, reisieni, monta kertaa murtuneen kyömynenäni ja ääneni kanssa ja miettimään ”tämä ei ole maailman vakavin asia”. Mutta silmälasien kanssa en. Koskaan! Ja olen harjoitellut homma sentään lähes koko elämäni.
Joten kyllä. Tämän silmälasikokeiluni jälkeen todella ymmärrän paremmin kaiken maailman ”turhat” leikkaukset ja kohennukset. Monta asiaa voi korjata omien korvien välissä – niin pitääkin yrittää tehdä – mutta jos se ei onnistu, voi tosiaan olla, ettei se onnistu.
Eli kyllä. Taisin juuri kääntää takkini kauneusleikkausasian suhteen. (Ja ei. Tätä postausta ei ole kirjotettu silareiden toivossa. Jos silmäleikkaus ei onnistu nytkään, riittää minulle kaksi silikonista piilolinssiä.)
-Karoliina-
P.S. Voi kun joskus pääsisin silmälasien kanssa tähän tilaan. Ehkä sitten, jos leikkaus onnistuu ja saan ostaa pärstäkerroinrillejä, jotka eivät pullopohjalinsseillä enää pienennä silmiäni niin rutkasti.
Kuva:Janita Autio
Kommentit (24)
Nyt on kyllä HIEMAN harhaanjohtava otsikko verratessa tekstin sisältöön, kun se kerran kertoo silmälaseista. 🙂
Kuules nyt Karoliina! Mielestäni sinä olet yksi kauneimmista naisista mitä tiedän, oli sinulla rillit tai ei!
sulla on niin nätit kasvonpiirteet että silmälasit vain korostavat kaikkia hyviä piirteitäsi. Joten pliis, älä höpötä hölmöjä vaan katso itseäsi peilistä ja hymyile, et arvaakaan että sieltä sinua katsoo kaunis nainen ja se olet sinä!
Olet ihana ja tykkään sun blogista, kiitos kun kirjoitat 🙂
Voi apua…ihan punastuin noista sanoista. Mutta voi kiitos! Onneksi en yleensä jauha mitään tämmöistä olenpa kauhea -sontaa, koska siihen menisi vain turhaa energiaa ja elinaikaa. Mutta rillit, pirun rillit, ne sapettaa 😀
Kiitos kun luet <3
Tottakai jos näitä asioita miettii suuressa mittakaavassa, ne tuntuvat turhilta, mutta jos saa luvan olla ”pinnallinen” niin mielestäni kenenkään itsetuntoon vaikuttavia seikkoja ei pidä vähätellä! Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen ja tehdä töitä sen eteen, että viihtyy omissa nahoissaan. Vaikka tämä silmälasiesi kanssa eletty taival vaikuttaisi joistakin pieneltä ja pinnalliselta jutulta, on se kuitenkin sinulle todellista ja vaikuttaa itsetuntoosi.
On ikävä ilmiö miten usein olen törmännyt siihen että ”jos on normatiivisesti hyvännäköinen niin ei saa valittaa”. Tunne siitä että ei ole oikeutta tuntea joitakin tunteita tai puhua niistä sen vuoksi, että jollakin toisella on aina kaikki huonommin on tukala. Tietysti tilannetajua tulee harjoittaa, jos esimerkiksi sinulla on otsassasi yksi pieni finni ja menet kokovartaloaknesta kärsivän ystäväsi seurassa parkumaan että ”oon niin ruma kun mulla on niin huono iho” ei se tietysti ole ehkä kaikista korrektein veto.
Moni voisi ajatella edellisen postauksesi perusteella, että ”jos kerran mahdut lasten ulkoiluvaatteisiin, ei reitesi voi missään nimessä olla isot tai rumat, mitä elämistä noiden kanssa muka on!” Pidän itsestäni suurimaksi osaksi nykyisin ja olen tullut sinuiksi monen asian kanssa, jotka ovat vaikuttaneet itsetuntooni valtavasti. Kuten sanoit, ei tämä ole niin vakavaa.
Matkallani tähän päivään itsetuntoni rakentamisen kanssa olen kuitenkin saanut kuulla kaikenlaista ja on tullut monta kertaa kurja olo siitä, että minulla ei olisi tähän kaikkeen surkutteluun ja huonoon itsetuntoon varaa, vain koska olen monen mielestä kaunis. ”Sä oot kyllä sellanen ihminen kellä ei pitäis olla mitään itsetunto-ongelmia”. Niin, no. Te jotka olette tunteneet minut vasta vähän aikaa, näette tämän. Mutta oletteko nähneet kun minua koulukiusattiin ulkonäköni vuoksi. Tietysti pitää hyväksyä se, etteivät ihmiset voi tietää elämästäsi kaikkea eivät sitä mitä olet käynyt läpi – josta mahdolliset epävarmuutesi juontavat juurensa. Mutta jos saan olla pinnallinen, on mielestäni epäreilua sanoa, että ”sinulla ei ole oikeutta valittaa tuosta, koska olet kaunis.”
Olet ihana <3
Todella fiksua tekstiä! Ja niin totta. Kun kysehän ei olekaan faktasta (vaikka kauneus/rumuus ei olekaan absoluuttista), vaan juurikin kokemuksesta.
Hauska, että nostit tuon lasten ulkovaatejutun. En ollut itse ollenkaan ajatellut sitä niin. Tästä kompleksista olen päässyt jo ajat sitten (viime kesänä käytin SHORTSEJA), mutta vaikka yläkoululaisena, 45-kiloisena, se oli aivan kauhea kriisin paikka minulla. Nyt kun miettii, oliko valitukselle varaa. NO EI TODELLA! Mutta niin se oli kuitenkin minulle silloin totta.
Pus
Ehkä sulle on sillon lapsena kommentoitu kakkuloista jotain ikävää? Sellaista, joka on varastoitunut tiukasti sun mielen ja minäkuvan sopukoihin eikä järjen äänelläkään sieltä irtoa..Ne on niitä kinkkisimpiä korjattavia!
Totta. Niin myös tehtiin :/
Itselläni on taas toisinpäin,jos ei olisi rillejä pääss ä niin apua kuinka väritön ja oudon ja kalpean ja mustat silmät aluset ym vaivaisi =)
Ootkohan ollut vaan tylsissä pokaliikkeissä joissa ei oo osattu valita sun kasvonpiirteisiin sopivia kakkuloita tai uskallettu sanoa suoraan mikä sopii mikä ei ja mihin seikkoihin pitää kiinnittää huomiota.
Itselläni yli -5 näkö,mutta tänäpäivänä on historiaa paksut pullonpohjalinssit,toki ne maksaa jos parasta laatua ja ohuinta haluaa,mutta itse en siitä tingi,kun päässä ekana ja illalla vikana.
Pidän piilareita silloin tällöin,mutta se vaatii sitten täysmeikin ettei oo aivan haamutaavetti kalpea väritön.
Hyvää talven odotusta ja kiitos mukavasta blogista!!
Mulla on ihan sama fiilis, ilman laseja on alaston olo, naama näyttää dorkalta! Siksi ”harrastan” silmälaseja eli hankin parit kerralla, eri sävyissä ja eri malleissa. On kiva kun saa vaihdella fiiliksen mukaan!
Ajatteletpa ihailtavasti. Ei ehkä varsinaisia paksuja linssejä ole, mutta silmän pienenemistähän ohennettu linssi ei silti vie.
Ihanaa uutta talvea 🙂 RILLEILLÄ!
Mulla on ollut kakkulat ihan pienestä pitäen eli jostain 3-4vuotiaasta ja ilman en osaa olla. En ole edes halunnut piilareita tai edes en tiedä,onko mulle mahdollisetkaan…Aikoinaan minusta ja miehestäni otettiin hääkuvia 80-l. ja silloin oli aika hirveet silmälasikoot muodissa. Kuvaaja halusi ottaa muutaman kuvan niin,ettei mulla ole rillejä. Yhtään noista kuvista en valinnut,koska en ”tunnistanut” itseäni noista kuvista.
Mutta ihan ymmärrettävää,että noin väliaikaisesti kun joutuu kakkuloita naamalleen sovittelemaan,voi se olla traagista.En silti ehkä vertaisi silikonitisseihin…
Mullakin oli aika todella makeet Harry Potter -lasit vuonna -89 . Silmälaseista näkee parhaiten muodin ja vuoden kulun!
Mä niiin tiedän ton tunteen! Lasit päässä näkökenttä tuntu aivan liian pieneltä ja törmäilin koko ajan lattialle jääneisiin leluihin tms. kun en muka niitä nähnyt. Mulla siis ennen -11 molemmissa silmissä, niin piilareista laseihin siirtyminen tuntu aiheuttavan huimausta ja lasien kautta näkemiseen piti hetki totutella ennen kuin uskalsi asunnosta ulostautua. Ne parit viikot oli kuitenki loppupeleissä niin pientä (vaikka silloin ei todellakaan siltä tuntunu) ja nyt 10kk leikkauksesta, ja vapaa niin laseista kuin piilareistakin, on olo vaan niin super! Joka aamu se fiilis ku jo herätessä näkee saman tien tarkasti – ihanaa! Toivottavasti sulla menee kaikki hyvin ja pääset kans joku päivä heräilee kirkkaasti. Tsemiä prosessiin<3
Oi miten kannustava tuo sinun tarinasi loppuosa. Voi kun tosiaan pääsisin!!
Tismalleen kuin omasta elämästäni. Sain 7 vuotiaana rillit ja piilareita olen käyttänyt 15 vuotiaasta lähtien eli 15 vuotta. Koen silmälasit ahdistaviksi varmaan siksi, että ilman en näe yhtään mitään (-7) eli koen ahdistavana tilanteen että joku muu voisi ”ottaa” näköni. En kestä sitä riippuvuutta jonka silmälasit luo. Huomasin tämän karvaasti kun kerran jossain pakkotilanteessa olin rillit päässä töissä ja ne penteleet hajosivat. Se avuttomuuden tunne on karmaiseva. En myöskään koe oloani viehättäväksi silmälaseilla vaikka koen että moni muu kyllä on erittäin viehättävä silmälaseilla. Persoonani on silmälasiton. So I really feel you!!
Niin tuttua!!! Tsemiä, sisko <3
Ekaa kertaa kommentoin tänne. Mulla on ihan sama, te molemmat veitte sanat suustani! Sain rillit 14v ja vihasin profiloitua ”se jolla on rillit”. 16v sain piilarit ja sen jälkeen pitänyt aina (nyt 34v). Mulla kanssa itsetunto romahtaa täysin rillit päässä ja pelkään katsoa ihmisiä silmiin, jopa töissä ja välttelen katseita. Niin epämukavaa! Vaikka muuten on hyvä itsetunto ja kauniiksi kehuttu, rillejäkin kehuttu jopa seksikkääksi jne. Ei vaan auta kun itsellä kömpelö olo ja näkökenttä rajoittunut. Ainoastaan jos on vaikka itkemisestä turvonneet silmät niin pidän silmälaseja ettei turvotus muka näkyis.. Toivon kanssa pääseväni leikkaukseen kunhan saan imetyksen lopetettua. Niin hassulta kun se tuntuukin niin se pari viikkoa ilman piilareita ennen leikkausta (ja ilmeisesti ennen tutkimustakin) on jopa lykännyt leikkaukseen hakeutumista!
Ihan saman kanssa kipuilin ala-asteelta asti, oli piilaria ja laiskana pidin laseja. Parhaimmillani tunsin olevani piilarit päässä juhlissa. Sitten sain tarjouksen ”maksan sinulle toisen silmän leikkauksen”, jos maksat itse toisen. Kuukauden päästä leikkaus tehtiin ja itsetuntoni on sama kuin piilariaikoina. Suosittelen!
Oi että <3
Mulla on silmälasielämää takana nyt kohta kaksi kuukautta ja mä olen todella tykästynyt niihin! Ne viimeistelee mun mielestä koko kokonaisuuden, tuo kasvoille lisää ilmettä ja ryhdikkyyttä! Tekee ilmeestä freesin ja skarpin! 🙂
Hyvältä näytät, älä huoli. 🙂
Mahtavaa, että sulla toimii tämä toisin päin. Tervetuloa rillirouskujen ihmeelliseen maailmaan!
Tämä teksti olis niin voinut tulla myös mun suusta! I so feel you. Pääsin VIHDOIN silmäleikkaukseen viime maaliskuussa – ja ah, en ole kyllä katunut sekuntiakaan. Huono näkö ja pienentyneet silmät paksujen rillien takana, en vaan millään tuntenut oloa hyväksi vaikka pokat olis olleet kuinka kivat. Ennen leikkausta kun ei saanut pitää piilareita, meinasin jopa perua joitakin ohjelmia kun sapetti vaan niin paljon mennä rillit nokalla. Ei tehnyt edes mieli katsoa ihmisiä kun toivoin etteivät he kiinnittäisi muhun mitään huomiota – ja sekös vaikuttaa epäkohteliaalta! Tosiaan, musta tuntui että rillit vei mun itsetuntoa alas ihan 100-0, sanoi kuka mitä sanoi. Toivotaan että pääset leikkaukseen, peukut pystyssä täällä 🙂
Minusta pointti oli siinä, että jos joku asia ulkonäössä häiritsee niin paljon että se vaivaa mieltä koko ajan ja jos sille voi tehdä jotain jopa kauneuskirurgista niin siitä vaan. Tätä kautta voi ymmärtää myös silikonirintojen hankkimisen vaikka ei itse niitä hommaisikaan.
Hah! Saako kerran vuodessa lähteä sivupolulle tyyliä iltapäivälehdet?