kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 01.11.2016

Se ihan tavallisen paska aamu

Teksti
Karoliina Pentikäinen
16 kommenttia

5.45 Kello soi. Räplään 3 minuuttia somea, surautan kahvin, meikkaan ja laitan hiukset.

6.10 avaan F:n huoneen oven ja huhuilen ekan kerran huomenet.

6.15 eväiden teko, oman sängyn petaaminen, muu kämpän pikaraivaus.

6.22 F:n herättelyä suukoilla. Tyttö ei jaksaisi nousta. Maanittelen, puhun kivoista jutuista, tsemppaan. Toimii osin, mutta ei kokonaan. Edellisiltana on ollut harrastus ja siitä syystä nukahtaminen on mennyt melkein ysiin. Kannan hänet vessaan, hoputan pukemisessa joka on todella hidasta.

6.27 Ollaan jo – taas – aikataulusta myöhässä. Pesen omat hampaani, puen ja laitan ulkotamineet, bussikortin ja kännykän valmiiksi olohuoneen lattialle lähtöä varten.

6.32 F saa kännykästä Netflixin ja käteensä banaanin (vaikka haluaisi “litteän kananmunan”,). Letitän F:lle kaksi ranskanlettiä samalla kun hän syö ja katsoo lastenohjelmia.

6.41 Ulkovaatteiden pukeminen, joka eskaloituu aamukiukkuun, jossa joka toinen vaate hiertää, on väärän värinen tai muuten vain tyhmä. Tässä vaiheessa hillitsen itseni, vaikka kello tikittää ja hermo kiristyy sisäisesti.

6.44 puolet ulkovaatteista päällä, kun tajuan, ettei F ole pessyt hampaitaan. Passitan hänet hammaspesulle samalla kun sammuttelen jo muun asunnon valoja.

6.47 Ovi suljetaan takana ja toivon, että mukana on kaikki kamat. Ainakin bussikortti ja avaimet. F kiukkuilee edelleen hupparista, joka on harmaa. Perustelen, miksi kyseinen vaate pitää laittaa päälle (sataa, ainoa fleece, joka mahtuu sadetakin alle).

6.47,5 Ulko-ovesta pihalla. F matelee tahallaan. Huitelen edellä ja hoputan. Taas, vaikka tiedän sen olevan kasvatuksellisesti todella väärin. Kiellän kiipeämästä aidalle, jonne hän saa yleensä aamuisin kiivetä, koska se veisi lisää aamun minuutteja. F kiljuu ja oma pinna palaa. Vesisateen ropistessa naamaan huudan kurkku suorana “nyt loppuu tämä huuto ja kiukuttelu”.

6.53 Seisomme molemmat naama rytyssä bussipysäkillä. Jokseenkin koomista, vaikkei se sillä hetkellä tunnu edes koomiselle, että olin samaan päivään ajastanut tämän postauksen. Myöhästyttiin ekasta bussista, mutta onneksi toinen bussi on itsekin myöhässä, joten ehdimme siihen. Bussissa F toteaa, ettei halua jutella. Sanon, että en minäkään.

6.57 Hypätään pois bussista. Otetaan käsistä kiinni. F kysyy, saako tulla oman sateenvarjonsa sijaan minun varjoni alle. Kyykistyn halaamaan F:ää ja pyydän anteeksi hermojeni menettämistä. Selitän kuitenkin samalla, että aamut eivät voi edetä niin, että illalla valitut vaatteet eivät käy enää aamulla ja että töihin ja päiväkotiin menosta on turha valittaa, kun sieltä ei kuitenkaan voi jäädä pois. F pyytää myös anteeksi ja puhumme, että tähän aikaan vuodesta kaikkia väsyttää aamuisin. Kävellään päiväkodille ja puhutaan jo hetki ihan muusta.

7.04 avaamme päiväkodin oven. F riisuu, minä pistän lokeron kuntoon. Kun hän näkee kaverit, unohtuu koko äskeinen episodi. F vilkuttaa ikkunasta ja heittelee lentosuukkoja ja sydämen kuvia käsillään.

7.16 minä hyppään bussiin,

7.23 hyppään bussista pois ja kävelen tismalleen siihen samalle pysäkille takaisin, josta reilu vartti sitten nousimme F:n kanssa bussiin.

7.32 hyppään toiseen, siihen varsinaiseen työmatkabussiini. On paha mieli. Hitsi kun piti menettää hermonsa. Pakko laittaa kai kello tästä edes herättämään 5.30, jotta ehdin tehdä aamuista F:lle rauhallisempia. Vaikka. En tiedä, auttaako sekään. Ehkä näitä tilanteita ei vaan aina voi välttää.

7.56 töissä.

 

-Karoliina-

Kommentit (16)

Voi, tutulta kuulostaa. Vaikka meillä on aamuvirkku lapsi (ei tartte herätellä) ja liukuva työaika (ei ole pakko olla tiettyyn aikaan töissä, ellei ole palaveria tms), niin siltikin on aamuja jolloin kaikki menee pieleen. Mun paha tapa on sit motkottaa ja motkottaa lapselle pahaa mieltäni…kunnes lopulta havahdun siihen että mitä ihmettä mä teen, eihän se pienen lapsen vika ole että aamuisin on kiire.

Sun kirjoitusta lukiessa tuli ekan kerran mieleen, että ehkä aamuvirkussa lapsessa on puolensa. Siis kun meillä aamulla herätyskellon sijaan makkariin hiipii lapsi, joka sanoo ”ei nukuta, onko jo aamu” (ja kelloa katsoessa ajatus on, että voi piip, oisinpa saanut nukkua sen puoli tuntia vielä) kun pikkuneiti kaivutuu kainaloon. Eli ei tartte maanitella lasta heräämään ikinä (ja ne harvat kellot kun herätään vasta herätyskelloon, niin lapsi on heti valmis uuteen päivään).

Eikä, juuri tänään mietin että kuinka olisi mielenkiintoista lukea jonkun muun päivästä tähän tylliin, aikataulullisesti ja tarkasti. Ja sitten luen tämän, joka on ihan kun minun ja pojan aamu, 6v. Paitsi että kävellään tarhalle, MINÄ olen usein ainoa pahantuulinen ja hyppään töihin menevään kulkuneuvoon 10 min aikaisemmin. Muuten kaikki samoin, kahvinkeitto, muutaman minuutin kännykän selaus – usein kylppärin lattialla unisena kahvikuppi vieressä. Ennen kuin kampean itseni kylpyyn. Niin tosiaan se, käyn itse aina suihkussa, muuten ei vaan herää!
Pusuja!

Mä en käy koskaan suihkussa arkiaamuisin, mutta kahvi – se kulkeutuu kylppäriin mukaan myös 😀 

Kiitos lukukokemuksesta! Luin eilen kurjottamasi kirjan muutamassa tunnissa yhteen putkeen. Hauskasti ja mukaansatempaavasti kirjotettu. Kiitos.

Kiitos <3 Ihana kuulla!

Hei, sulla on näkynyt monissakin kuvissa kivan sävyistä huulipunaa, sellaista vadelmanpunaista..? Mistäköhän punasta kyse?

Mä sekoittelen (ts sudin mitä sattuu) huulipunia päivän mittaan. Se on ollut varmasti jokin Kicksin huulilakoista tai sitten LivBoxista saatu Maybelinen Vivid Matte Liquid, sävy 20 (Coral Courage)!

Täällä myös ihan p**** aamu ja siitä seurannut äidin pahamieli, kiitos tästä kirjoituksesta, olo helpottui mielettömästi kun tajuaa että se on (valitettavasti) ihan normaalia että näitä aamuja tulee välillä.

Hitsi siitä tulee kurja olo. Mutta hei: Näistäkin selvitään <3

Itsehän olen aikanaan vienyt 3 vuotiasta pippurityttöäni pelkässä yöpaidassa päiväkotiin talvipakkasessa ehtiäkseni ajoissa omaan työhöni päiväkotiin… Pahinta on kun tietää mitä kaikkea tekee väärin. Nykyään olen oppinut, että välillä paras asia minkä voi tehdä on muuttaa mielensä jostain antamastaan ohjeesta/käskystä. Ei maailma kaadu yhden aamun pesemättömiin hampaisiin tai ihan väärän kelin vaatteisiin. Huonoina aamuna olisi ihana, kun joku osaisi päästää minutkin helpommalla ja mitenkäs muuten sen oppii kuin jonkun esimerkistä. Ja silti välillä menee hermot. Ja saa mennäkin. Sitten vaan selitetään miksi ja miltä on tuntunut ja pyydetään anteeksi jos siihen on syytä.

Olet ihan oikeassa! Kaikessa, mitä sanoit, itse asiassa 😀 

Hyvä Te!

Siitä tulee pelhanan huono omatunto, kun lapselle tiuskii. Nimimerkillä myös minuuttiaikataulu aamusin ja yksinhuoltajana kolme veelle. Kello ei anna periks, niin sitten ei voi äitikään antaa. Ja inhottaahan se, vaatia syömään kiireellä ja huutaa pihalla, kun pienen askeleet vievät lätäkköön, eivätkä rattaille. Jos aamu sujuu kiireettä, niin päiväkin on parempi. Mutta itse henkilökohtaisesti oon sitä mieltä, että nuo kahdeksan aamut syys – helmikuussa on aina haastavia. Oli sitten väsännyt vaikka maailman parhaana äitinä mannapuurot aamiaiseksi ja hommannut sen uuden Frozen pipon päiväkotiin. Ei auta, kaamosmaa.

Että hyvä, kun on kohtalotovereita.
Ja kiitos, ainakun alkaa oma arki tympiä, niin haen täältä blogista elämäniloa. Teillä sitä näyttää olevan !

Tsemppiä aamuihin!

t. arkifani2

Oi kiitos itsellesi tästä viestistä. Siitä tuli hyvä olo….ja totta tosiaan: Vertaistuki on niin tärkeää, vaikkei kellekään toivoisi huonoa aamua….eikä pimeitä loka-marraskuun heräämisiä ennen kello ysiä! 

Voi näitä aamuja ja tota pahaa mieltä minkä saa itelleen aikaiseksi kun ei onnistu pysymään rauhallisena. Meilläkin unille meno venähtää usein päiväkodin päiväunien takia ja se 9-10 tuntia unta on vaan lapselle ihan liian vähän, sen jälkeen aamut on ihan kauheita. Mä raahaan kahta ja se on välillä ihan vitsi. Onneksi meidän yläkerran naapureilla on sama tilanne ja lohduttaa kun rapussa kaikuu vuorotellen kummankin porukan karjunta 🙂 .
kahdessa on toisaalta se etu että koska tietää että oma hermostuminen johtaa helposti katastrofiin kun molemmat vetää liinat kiinni, niin itsehillintää saa välillä venytettyä ihan siitä syystä. Mutta ei suinkaan aina, 🙂

Voi sinua. Kuulostaa tuplasuoritukselle, joten tsemppiä <3

Mutta miksi se aamuvirkkuus tarttuu minun lapseeni sitten aina viikonloppuisin?! Tämä on ikuinen mysteeri! 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X