Tultiin juuri muutama tunti sitten lentokentältä. F nukkuu jo, minä istun matkalaukkujen ja semi-nuhjuisen asunnon keskellä. Olo on krapulainen. Ei. Ei ole tullut vedettyä viimeisen illan viiniövereitä tai lentokonekonjakkia. Kyse on matkakrapulasta. Se iski taas.
Olen sanottu lentokenttähyvästit 130 päivän aikana nyt viisi kertaa. Ja vaikka eron hetki on aina kurja, on sata kertaa helpompaa olla se, joka jää. Se, joka on jo valmiiksi kotona ja joka voi vaan hurauttaa bussilla lentokentältä takaisin omaan elämäänsä ilman matkaväsymystä tai kymmenien kilojen painoisia kasseja.
Se rooli, jossa astutaan koneeseen, lennetään tuhansia kilometrejä ja istutaan sitten purkamattomien kassien keskellä kotona, ei todellakaan ole herkkua.
Kurjinta tässä(kin) darran laadussa on se, että se osaa iskeä salakavalasti. Ensin koko reissun ajattelee, ettei krapula iskekään. Että nyt on niin hyvä fiilis ja seuraavaan näkemiseenkin inhimillinen matka, ettei ole syytä huoleen. Mutta sieltä se vaan hiipii. Tarttuu vatsanpohjaan ja ujuttaa lonkeronsa koko mieleen. Lamauttaa kropan ja pistää mielen hetkellisesti synkäksi.
Onneksi huomenna on vielä aikaa toipua. Maata ja möllöttää, ostaa ehkä krapulapitsa ja Jaffaa. Kääriytyä aamupäivä vilttiin ja siivota sitten loppuilta kotia terapiaraivolla. Aivan niin kuin kaikkien hyvien bileiden jälkeen tehdään.
-Karoliina-
Kommentit (6)
Minä taas jonkun verran etäsuhdetta ”pakosta sietäneenä” koin, että oli helpompaa lähteä kuin jäädä. Varsinkin, jos jäit siihen yhteiseen kotiin tai arkeen, mutta vain ilman sitä toista. Silloin sen toisen puuttumisen joka kohdasta huomaa. Toivoin usein, että saisin olla se joka lähtee kohti uutta.
Etäsuhteessa samasta syystä kuin sinä, eläviä on jonkin verran. Toivon, että olet saanut tutustua tällaisiin ihmisiin. He ymmärtävät jotenkin vielä eri tavalla ja tapaamani ihmiset ovat olleet mitä sydämellisimpiä ja auttaneet omien ajatuksien kanssa. Malja kaikille niille naisille, jotka toisiaan kannustavat eivätkä mollaa.
Kurkela on niin ihana. Saan aina vilunväreet, kun kuuntelen häntä. Tässä sulle vastalahjaksi toinen Kurkelan kappale: Oothan tässä vielä huomenna.
Etäonnea <3
Meillä kolmas vuosi kaukosuhdetta käynnissä ja loppua ei näy ainakaan vielä kauhean selkeästi. Minä koen, että lähteminen on helpompaa kuin jääminen. Kun toinen lähtee omasta, siitä yhteisestä kodista, olo on niin tyhjä ja outo. Ikävään kuitenkin turtuu, on pakko, ettei siihen hajoa. On pakko keksiä itselleen mielekästä tekemistä, että on itsellään oma elämä. Ei vain elämä sen toisen kyljessä, joka ei sitten olekaan siinä.
Johanna Kurkelalla on ihana biisi tähän kaikkeen liittyen ”Rakkaus tekee vapaaks”. Semmonen ihana ja toiveikas kappale kaukorakkaudesta. Muhun kolahti ihan täysillä, enkä voi vieläkään kuunnella sitätommosta liikuttumatta. Mukavaa itsenäisyyspäivää!
Voi niin samaistua tilanteeseesi. Itse olen viettänyt taas pari krapulapäivää. Meillä ei ole välimatkaa kuin 2 h automatka, mutta töiden ja menojen vuoksi näkeminen on silti harvinaista. Kateellisena katson välillä, kun naapurissa myös etäsuhde ja välimatka viiden tunnin ajomatka ja silti tuohon pihalle ilmestyy auto joka viikonloppu. No, siitä voi tietenkin päätellä suhteen laatuakin… Joka tapauksessa, ärsyttää todellakin nämä krapulat. Miksi ihmeessä ihminen ei voi hyvällä mielellä muistella, että olipa kivaa vaan miksi pitää kärsiä ja märehtiä, kun voisi vaan hymyillä 🙂
Jep. Totta on, ettei täälläkään matkakohmelo mene aina päivässä ohi. Tsemppiä ja iloa <3
Vertaistukea on, ja se on kyllä auttanut hirveästi. Naisten kuuluu pitää yhtä <3