Pari sanasta exäasioista, blogikommentoinnista ja lapsesta blogin keskellä

Ensinnäkin. Minun kanssani saa olla eri mieltä. Jos haluaisin, että kommenttiboksini täyttyisi vain neutraaleista ja positiivisista kommenteista, kirjoittelisin pienistä kissanpennuista, jouluglögistä ja vihersmoothiesta. Mutta en tee niin, koska haluan, että täällä blogissa on elämän maku. Haluan välillä tietoisesti ravistella, aiheuttaa keskustelua ja saada aikaan dialogia.

Toiseksi. Se, että myös puolustan mielipidettäni – jopa kommenttiboksissa – ei myöskään ole asia, joka olisi tavatonta. On ihanaa kuulla erilaisia näkemyksiä – monesti ne ovat saaneet minut ajattelemaan ihan uudella tavalla – mutta ei aina. Joskus pitäydyn linjassani hamaan tappiin. Sitä kai kutsutaan linjakkuudeksi. Eikä se silti tarkoita sitä, etten arvostaisi lukijoiden näkemyksiä.

Kolmanneksi. Se, että exäni (jonka nimeä en mainitse täällä siksi, että minusta olisi epäkorrektia puhua ihmisestä ilman hänen lupaansa varsinkin, kun google-haku toisi ihmisiä tänne alustalle) tuodaan kommenteissa keskusteluun kuin keskusteluun mukaan, on hämmentävää. Ja jos suoraan sanotaan, kiusallistakin, koska en koe, että voin hänen puolestaan sanoa yhtään mitään. Minulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä myöskään halua.

Itse en voi olla vastuussa teksteistä, tunteista ja ajatuksista, joista hän kirjoittaa, vaikka tiedän teidän yhteisten lukijoiden joskus olevan kummissanne kahden hyvin erilaisen kirjoitustavan ja ehkä näkemyserojenkin keskellä. Mutta voin sanoa, että minun elämäni, tunteeni, kirjoitukseni, tekoni ovat omiani ja ne eivät liity exääni. Tekstit eivät ole myöskään syytöksiä, kostoa tai salaviestejä. Ne ovat elämää – OMAA elämääni iloineen ja suruineen. Niitäkin minulla on ollut, ja on edelleen. Uskokaa tai älkää.

Neljänneksi. Tähän samaan teemaan käy hyvin eräs asia – se exäni ja minun ainut ja tärkein YHTEINEN. Nimittäin F. Olen jo pitkään miettinyt F:n roolia blogissa ja vuosien saatossa hänen roolinsa onkin koko ajan pienentynyt. Kuten on jo monta kertaa todettu, ei hänen pottailujaan, henkisiä asioita, luonnetta tai muita yksityisasioita ole koskaan Kolmistaan-blogissa kerrottu, mutta nyt – tämän vuoden tapahtumien valossa ja F:n aloittaessa ensi vuonna koulun – on varmasti aika taas tarkentaa linjaa. Suojella lasta.

Tästä itsenäisyyspäivästä eteenpäin F:n kasvokuvia ei tule enää näkymään minun julkisissa somekanavissani. Ajatus siitä on kytenyt jo kauan mielessäni, mutta nyt aika on kypsä. Ei. En kadu yhtä ainoaa kuvaa, jonka olen viiden ja puolen vuoden aikana hänestä laittanut. Mutta niiden tarpeellisuutta jatkon kannalta en enää näe.Varmasti F vilahtelee teksteissä jollain tavalla, sillä olis teennäistä jättää elämäni tärkein ihminen pois, mutta varmasti nyöriä taas tiukennetaan. Vanhemmuuspohdintaa täältä tietysti kuitenkin vielä löytyy. Se ei ole keneltäkään pois, jos vanhempi pohtii omaa rooliaan ja se on myös asia, mitä varmasti moni teistä haluaakin lukea.

Ehkä tämä selvensi nyt kaikkea taas kerran. Tai sitten ei. Joskus olisi varmasti hyvä vain jäädä myrskyn keskelle. Tekemättä mitään, odottamaan tyyntä. Mutta hitsi kun se on vaan niin vaikeaa. En edes osaa. Silloin tekee mieli riuhtaista purjeet ylös ja suunnistaa vain aaltojen läpi rantaan.

Viimeiseksi. Jokaisella teillä on sananvapaus. Ja minua, tekemisiäni ja mitä tahansa blogissa näkyvää on luvallista arvostella, kommentoida, ravistellakin. Koska jos leikkiin on lähtenyt, on se myös aikuisen ihmisen kestettävä.

Sen kuitenkin pyydän – vaikken ketään voi tietenkään pakottaa – että jätätte exäni kommenteissa rauhaan. Hän ei ole valinnut olla tämän blogin keskustelunaihe. Sellainen kunnioitus olisi upeinta, mitä voisin teiltä blogiini saada.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

-Karoliina-