kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 06.01.2017

Tee se itse -vauvan ennenjulkaisematon luku: Synnytys Juhan näkökulmasta

Teksti
Karoliina Pentikäinen
3 kommenttia

Lupasin teille ennen joulua, että julkaisen täällä blogissa

Usva istui sohvalla. Tai pikemminkin makasi puoli-istuvassa asennossa. Koko ulkoilutaminekerrasto päällään. Hikisenä ja turpeilla huulillaan. Pipon ja kaulahuivin se oli remponut päältään heti sohvalle rojahdettuaan, mutta takkia se ei ollut muistanut enää riisua. “Avaa ikkuna, täällä on ihan helvetin huono ilma”, se ähki ja kiemurteli kun minä yritin toimia mahdollisimman nopeasti.

 

Olin mentaaliharjoitellut tämän hetken päässäni monta kerta aikaisemminkin, mutta koskaan se ei ollut mennyt tähän tyyliin. Joissakin harjoitteissani Usvalta oli mennyt lapsivedet sänkyyn meidän nukkuessamme, toisilla kerroilla taas supistukset olivat alkaneet mitään varoittamatta kesken iltateen. En oikein tiedä, miksei mieleeni ollut tullut, että ihmiset synnyttivät myös lounasaikaan. Ehkä koko homma oli minusta niin mystistä, että liitin sen tähtitaivaaseen ja yön pimeisiin tunteihin.

 

Samalla kun avasin Usvan takkia aloin kalkuloida päässäni, kuinka tulisi toimia seuraavaksi. Ainakin supistusten väli pitäisi laskea, ja jos ne alittaisivat kymmenen minuutin haarukan, pitäisi soittaa sairaalaan ja tilata taksi. Niin ja puhelimen laturi tulisi muistaa ottaa mukaan, kissan kulho täyttää muroilla ja tietysti tavalliseen tapaan varmistaa, ettei hellat, kahvinkeitin tai pyykkikone jäisi päälle.

 

Suikin pitkin asuntoa ja toimin kuin olisin ollut vahvan huumeen vaikutuksessa. Tavallaan olin aivan paniikissa, mutta silti tuntui, kuin kroppa toimisi puolestani. Oliko tämä sitä paljon puhuttua adrenaliinia? Roudasin kassin eteisen oveen eteen, kaivelin puhelimeni muistista sairaalan numeron jo valmiiksi ja ajastin vanhalla sekuntikellollani supistusten väliä.

 

Usva olisi ollut sohvalla istuessa jo valmis lähtemään sairaalaan. Itse asiassa se kiroilujensa ja supistustensa välissä yritti saada minut jo useaan otteeseen soittamaan taksin, mutta minusta meidän piti vielä odottaa. Oli turha mennä sairaalaan kyttäämään, kun supistusten väli oli vasta 11 ja puoli minuuttia, ja opaskirjassakin sanottiin, että synnytys on vasta virallisesti kunnolla käynnissä kun supistusten väli on alle kymmenen.

 

Usva alkoi höpistä jotain omasta vaistostaan ja tietyistä aavistuksistaan, mutta koska ne eivät olleet ohjanneet häntä vielä tähänkään asti kuin pyllynkeikutustanssiin tai holtittomaan juoksenteluun, päätimme lopulta yhteistuumin, että menisimme yleisten ohjeiden mukaan. Kätilöhän oli sanonut virtuaalisella sairaalakierroksella, että seitsemänkymmentä prosenttia ensisynnyttäjistä saapui sairaalaan liian aikaisin.

 

Laskin Usvalle lämpimän ammeveden ja lorautin sen sekaan pienen määrän sairaalakassista nappaamaani laventelisuihkusampoota. Usva makasi vedessä ja tunsin hirveän suurta helpotusta, kun vesi selvästi näytti helpottavan hänen oloaan. Usva istui, piti silmiään kiinni ja hengitti syvään. Se oli kuin jokin meren hallitsija, jonka voima ulottui rannoille asti.

 

Yhtäkkiä Usvan silmät rävähtivät auki ja hän katsahti vaistomaisesti veteen. En itse ensin nähnyt mitään, mutta pian vesi muuttui vaalenpunaiseksi ja pintaan nousi pari punaisempaa veriviirua. Oksennus nousi kurkkuuni ja minusta tuntui, että pyörtyisin siihen paikkaan. Olin aina pelännyt ja inhonnut verta, ja nyt jotenkin tuossa veden ja vaahdon seassa se näytti vielä etovammalle kuin ennen.

 

Tsemppasin itseni Usvan vuoksi, vaikka mieleeni hiipikin karmea ajatus siitä, että olin saattanut munata nyt jo pahasti. Ehkä meidän todella olisi pitänyt lähteä sairaalaan jo silloin, kun Usva sitä ensimmäisen kerran pyysi. Mitä minä oikeasti tiesin synnytyksestä ja Usvan kivuista, en mitään. Nostin Usvan ylös vedestä, vaikka hän painoikin jo  kymmeniä kiloja enemmän kuin ennen. Yritin pidellä liukasta Usvaa niin, etten kaatuisi, ja samalla pelkäsin, että liian voimakas rutistus puristaisi vauvan ulos ennenaikojaan.

 

Jollain ihmeen kaupalla sain Usvan pukeisiin, meidät ulos asunnosta ja elämäni karmeimman taksimatkan kautta sairaalaan. Taksikuski oli sellainen möhömahainen kessulle haiseva juntti, joka ei meinannut aluksi edes saada autoaan käyntiin. Odotin hetkisen korrektisti, mutta kun miehen argumentit olivat luokkaa “Ai onko ensimmäinen kersa? Kuule siihen loppuu sitten pillun saanti, ihan vaan tiedoksi”, päässäni pimahti. Luettelen sellaisen määrän hävyttömiä kirosanoja, että omiakin poskiani alkoi punoittaa. Loppumatkan äijä ajoi turpa kiinni. Välillä vain säpsähti ikään kuin peloissaan, kun Usva noitui takapenkillä supistustensa aikana. Pelkäsi varmaan, että mielisairas pariskunta vetäisi sitä kirveellä kohta päähän, jos ei matka taittuisi nopeasti. Sairaalan ovella maksu oli kuulemma “ihan tällä selvä”. Säästyipähän nekin rahat.

 

Koko prosessi synnytyssalissa tuntui matelevan kuin hidastetussa elokuvassa. Oli kauheaa katsoa Usvan tuskia kun jokainen sairaalan antama tuki tai apu tuli auttamatta myöhässä. Meidät oli kyllä pian tulomme jälkeen ohjattu synnytyssaliin, mutta kaikki muu olikin sitten muuta kuin pikaista. Kätilöitä oli koko osastolla vain kolme, eikä yhden synnyttäjän saama aika heiltä ollut kuin yksittäisiä minuutteja. Minusta oli aivan käsittämätöntä, että tässä synnytettiin elämämme tärkeintä asiaa, ja määrärahat olivat sitä luokkaa, että ihmiset jätettiin käytännössä oman onnensa nojaan. “Tule sanomaan, jos jotain kummallista ilmenee.” Kummallista? Koko tämä tilannehan oli ihan vitun kummallinen!

 

Moni voisi kuvitella, että synnytys olisi pariskuntaa tai perhettä yhdistävä voima, mutta ainakaan synnytyksen alkumetreillä se ei sitä ollut. Usva ilokaasuinen – joita hän sai vasta sitten, kun olin pyytänyt sitä kolme erillistä kertaa –  aivan sekavissa tiloissa ja omassa maailmassaan. Vaikka ilokaasuhuurut olivatkin tietysti Usvalle parempi vaihtoehto kuin ne täysin kirkkaalla mielellä koetut kivut, teki kaasunaamio minun ja Usvan väliin verhon, jonka läpi emme enää olleet juuri kontaktissa keskenämme. Minä pidin kyllä Usvaa kädestä kiinni. Silittelin ja yritin jutella, mutta Usva oli vajonnut selvästi omaan kipumaailmaansa, jossa järkevä keskustelu oli liikaa pyydetty.

 

Oli vaikea katsoa rakastaan siinä tilassa ja tilanteessa. Oli kauheaa ajatella, että Usva kärsisi meidän yhteisen asian puolesta, enkä minä voisi mitenkään edes auttaa häntä. Ymmärsin nyt hyvin niitä isiä, jotka eivät halunneet tulla synnytykseen mukaan. Olin ennen pitänyt sellaisia miehiä munattomina raukkiksina, mutta en enää. Ehkä synnytyksiä karttavat miehet olivatkin niitä kaikkein miehekkäimpiä uroksia, jotka olivat tottuneet pelastamaan naisensa tilanteesta kuin tilanteesta, eivätkä voineet hyväksyä synnytyksen tuomaa voimattomuuttaan.

 

Iloinen nuori kätilö tuli huoneeseen kurkistamaan Usvan tilannetta. Yritin olla purkamatta paniikkiani häneen, koska eihän se kenenkään tämän talon työntekijän vika ollut, ettei sairaalassa ollut tarpeeksi henkilökuntaa. “Olitteko reissussa?” kätilö kysyi samalla, kun se selvitti, paljonko Usva oli avautunut. “Niin että kun teillä kesti näin kauan tulla sairaalaan. Onneksi ehditte. Joskus tuolta kauempaa, mökeiltä ja muualta, kun on aikamoinen matka tänne”, nainen jatkoi rupatteluaan leppoisasti, kun en ollut saanut ensimmäisen kysymyksen kohdalla suutani auki.

 

Kauhu valtasi mieleni ja syyllisyys alkoi puskea poskilleni läikkiä. Minun takiani me olimme siis meinanneet myöhästyä koko sairaalasta. Minun ja minun idioottimaisten ohjekirjojeni vuoksi Usva oli meinannut synnyttää kotiin. Miten saatoinkaan olla niin törppö, etten ollut kuunnellut Usvan toiveita ja tuntemuksia?

 

Kätilön poistuttua huoneesta mietin hetken, että sopertaisin Usvan korvaan anteeksipyynnöt, mutta tiesin, ettei se ainakaan helpottaisi Usvan oloa. Tunnustus veisi vain taakan minun sydämeltäni, mutta se olisi Usvaa kohtaa epäreilua. Mitä siitäkään tulisi, että kesken tuon kivun aiheuttaisin Usvalle vielä tarpeetonta kiukkua. Pidin suuni tiukasti kiinni ja toivoin, ettei Usva ollut ilokaasuissaan tajunnut mitä kätilö oli äsken puhunut.

 

Aivan liian pitkien minuuttien ja tuntien jälkeen se sitten lopulta tapahtui. Usvan supistukset olivat käyneet koko ajan vain kivuliaimmiksi, ja niiden välissä se oli sopertanut, ettei jaksaisi enää tätä. Minä yritin kannustaa Usvaa hellästi, mutta kun vaikerointi meni itkun puolelle iloinen kätilö muuttui upseeriksi. Se kylmäkiskoisesti ilmoitti, ettei hommaa jätettäisi nyt kesken ja vaikka koko projekti alkoikin mennä veren, hien, eritteen ja armeijakäskyjen keskellä aika brutaaliksi, tsemppasivat nuo sanat selvästi Usvaa.

 

Ja sitten. Viisi yli viisi, 4. päivä marraskuuta se sitten lopulta tapahtui. Pitkän ponnistuksen ja ikuisuudelle tuntuneen synnytyksen jälkeen Usvan syliin nostettiin maailman kaunein prinsessa. Se tulta ja pippuria täynnä oleva pieni neiti, jonka usvamainen nenä oli tomerasti pystyssä ja joka määrätietoisesti heti hapuili ruokaa. Usvan kasvoilla oli kymmeniä pisteitä katkenneista verisuonista ja aamulla laitetut meikit olivat suttaantuneet hien mukana naamalle. Mutta se kauneus, joka noissa kahdessa rakkaassa naisessani oli, oli joitain sellaista, jota en olisi voinut koskaan edes kuvitella.

Usvasta oli tullut äiti. Ja minä. Minä olin nyt isä.

 

Jos Usvan versio synnytyksestä, tai koko Usvan ja Juhan raskausaika alkoivat kiinnostaa, suunta tänne, ja lue lisää! 

-Karoliina-

Kuva:Sanni Kariniemi

// Kolmistaan-blogia voi kommentoida Lilyyn rekisteröityneet käyttäjät. Muistathan, ettei järjestelmä hyväksy erikois- ja emoji-merkkejä. //

Kommentit (3)

Soljuvaa ja helppolukuista tekstiä! Täytyy etsiä kirjastosta.. Mutta yksi hassu kohta osui silmiini, anteeksi, miten turpeilla huulilla istutaan? Eiks se olisi ennemmin turpeine huulineen? Jos kasvoja tarkoitetaan!

Kirjan olen jo lukenut, ja tykkäsin kovasti 🙂 Kiitos tästä ekstra-luvusta! Jatko-osaa odotellessa 🙂

Olipa hyvin kuvailevaa, kivaa ja humoristista tekstiä luettavaksi 🙂 Piruvieköön sentään meni koneesta akku tyhjäksi kesken tekstin ja meinas ihan paniikki iskeä, kun hain johtoa 😉 Eli aika koukuttava teksti!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X