Kolmistaan

Reippaan tytön syndrooma eli miksi heikkona oleminen on niin vaikeaa

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Stabiilissa elämäntilanteessa on joskus helppo unohtaa se, kuka on. On helppo liukua elämää kuin loivassa putkessa, jossa arkiset toiminnot seuraavat toisiaan. Kun arjessa pyörii vuodesta toiseen samojen ihmisten kanssa tehden samoja asioita samalla tavalla, ei ole pakko pysähtyä itsensä eteen. Ei ole välttämätöntä tarkastella omaa käytöstään, toimintamallejaan ja reaktioitaan. Ja kun lähellä olevat ihmiset ovat myös tottuneet sinuun, teihin ja dynamiikkaan, ei välttämättä kukaan ympärilläkään ole herättelemässä. Työpaikalla saatetaan hyväksyä outokin käytös, koska ”hän nyt vaan on tuollainen”, kotona taas saatetaan tottua ihan kummalliseenkin eloon, jos siitä on tullut tapa. Kukaan ei enää edes tiedä, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin.

Kun koko elämä – kuten minun elämäni erotessani F:n isästä – heittää täyskäännöksen, ei omaa sisintään ja itseään voi enää paeta. Kun seisoo uuden, pelottavan ja täysin tuntemattoman elämän edessä, ei eteenpäin voi jatkaa, jos ei samalla tee matkaa itseensä. Myös niihin inhottaviin ja epäimarteleviin piirteisiin.

Minä olen isosisko. En vain ensimmäisenä syntynyt, konkreettisesti vanhin, vaan myös se, joka on pienestä asti tilanteessa kuin tilanteessa ottanut isosiskoroolin. Olen ollut se, joka on pitänyt huolta pienemmistä. Niistä biologisesti pienemmistä, mutta myös monista muista. Oman luokkani kiusatusta, vähän syrjään jäävästä kaverista ja kaipa ammatinvalintakin on jokin merkki luonteesta. Ja vaikkei yksi ihminen tietenkään voi kaikkia auttaa, on tietty vastuuntunto ja olo siitä, että minun pitäisi händlätä tilanteet, kulkenut sisäänrakennettuna ominaisuutena minussa varmasti koko elämäni. On pitänyt olla se vahvin ja reippain. Se, joka ei ainakaan murru ensimmäisenä ja tuota näin muille lisätaakkaa tai harmia. 

Jos totta puhutaan, olen ollut isosiskona oikein hyvä. Se hymytyttöpatsaan saaja, oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja ja vaikka mitä muuta, jossa on vaadittu reippautta ja pärjäämistä. Kuulostaa ihan hyvälle, vai mitä? Mutta ei siinä kaikki. Reippaan tytön syndrooma on ollut myös heikkouteni. Se huono ja inhottava piirre minussa, joka on tehnyt – tekee vielä edelleenkin –läheisilleni elämän kanssani välillä hirveän vaikeaksi.

Monet hyvät ystävyys-, perhe- ja parisuhteet perustuvat siihen, että apua ja tukea annetaan ja otetaan vastaan. Mutta millaista on minunlaiseni ihmisen lähellä, joka ei ottaisi apua vastaan sitten millään? Ei edes silloin, kun kaikki muut ympärillä näkevät, että tuki olisi tarpeen. En vaan halua, että annokseni maksetaan, että joku helpottaisi arkeni taakkaa, että minut passitetaan nukkumaan. Olenkin viimeisen vuoden aikana oppinut, että olen ihan hirmuinen jääräpää. Sekä sinkkuus, että uusi suhde ovat näyttäneet minusta minulle sen, että vaikka kuinka haluaisin joskus käpertyä toisen ihmisen kainaloon, nostaa kädet ylös ja ottaa apua vastaan, puren hammasta, vedän reippausilmeen päälleni ja runttaan menemään. Yksin. Tietenkin.

Olen miettinyt, miksi minusta on tullut tällainen. Äitini pohti, että johtuuko se siitä, että lukioikäisenä minä hoidin esimerkiksi meidän perheemme iltaruokapolitiikan, kun vanhempani olivat töissä ja opiskelivat Jyväskylästä, josta pääsi vasta viiden jälkeen kotiin. Minä olin aikaisemmin koulusta kotiin tulleena tehnyt ruuat koko sakille. Itse en usko tuohon teoriaan lainkaan. Yksi abivuoden ruuanlaitto ei voi olla syynä näin kokonaisvaltaiseen luonteenpiirteeseen.

Ehkä reippaus on aina ollut minussa. Ja kun se on huomattu, olen saanut vahvistusta sille. Opettaja on antanut ala-asteella joulujuhlajuontajan roolin, harrastuksessa minut on laitettu liidaamaan pienempiä ja ylästeellakin, vaikka kuinka teiniangsteissani pelkäsinkin uskottavuuteni menevän aktiivisen oppilaan maineella, jostain syystä moni vastuuhomma lätkäistiin minulle. Ja miten ihminen toimii? Kun se saa kehuja ja hyväksyntää tietyn piirteen ansiosta, sitä alkaa oikein erityisesti toimia niin. Siihenhän moni nykyinen kasvatusoppikin perustuu – vahvistamiseen.

Mutta entä kun reippaus menee yli? Kuten kerroin keväällä, minun on ihan hirveän vaikea ollut itkeä kenenkään nähden. F:n syntymään asti en itkenyt juuri ikinä. Esimerkiksi kun ala-asteella varpaani katkesi. Kyllä vain. Ei murtunut, vaan katkesi niin, että se roikkui vain nahkojen varassa, purin hammasta niin pontevasti, että opettaja ei meinannut aluksi edes uskoa, että minuun oli sattunut (kunnes kurkkasi sukan alle ja valahti kauhusta valkoiseksi). F:n syntymä ja hormonit sentään aukaisivat itkuhanat, mutta silloinkin pystyin itkemään vain muiden katseilta piilossa.

Kuluneen vuoden aikana olen tiedostanut tämän ikuisen reippauteni taakan. Uudet ihmiset ja ihmissuhteet, mutta myös yksin oleminen ovat saaneet minut huomaamaan, että voisin todellakin toimia monella tapaa toisin. Vielä en osaa kuitenkaan tehdä käytökselleni oikein mitään. Avun vastaanottaminen, saati pyytäminen, on kauheaa. Ja itku. Olen kai edes siinä jo hieman oppinut jotain, kun osaan nykyisin tirauttaa kyyneleet muulloinkin kuin humalassa ja hautajaisissa.

Mietin vaan, kuinka moni muu reipas tyttö, josta on kasvanut tunnollinen ja tehokas nainen, siellä ruudunkin takana on? Mitenhän me opittaisiin olemaan armollisempia itsellemme. Ottamaan apua ja olemaan edes joskus se, jonka ei tarvitse jaksaa. Se, joka ei kahmi työpaikalla vastuualueita ja pode koko ajan silti huonoa omaatuntoa tekemättömiä töistä. 

Hitsi kun on vaan niin paljon helpompaa näyttää vihaisuutta kuin surua ja epävarmuutta. Pitää kovaa kuorta kuin olla heikko. 

Juttelin erään kuvaajan kanssa. Hän etsi kuvattavaa kuviin, jossa näkyisi sielun herkkä puoli. Hänen mielestään olin kuitenkin ennemin ”aika edgy”. Vastasin, että hän oli aivan oikeassa. Ei minusta olisi sellaisiin kuviin. Nyt mietin, miksi ei. 

-Karoliina-

Lue myös: 

Kun mä hymyilen, nii ei kukaan kysele 

Eroista ja uusista aluista

Mä ja mun tytär

 

 

Lue myös

X