kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 05.03.2017

Hetki, jolloin rakastuin (vaikkei niin pitänyt edes tapahtua)

Teksti
Karoliina Pentikäinen
2 kommenttia

Kun kirjoitin vähän aikaa sitten kirjoituslukostani, päätin, ettei tekstini siitä, että minun on löydettävä taas rohkeuteni kirjoittaa, voi jäädä pelkästään sanoiksi. Tulin siihen tulokseen, että minun on vähintään kerran viikossa astuttava ulos arkiselta ja helpolta polulta ja kirjoitettava jotain sellaista, jota olisin ennen arastellut.

Tietenkään joka päivä ei voi olla avautumassa synnyistä syvistä. Koska jos totta puhutaan, eipä niitä kukaan jaksaisi edes lukea. Ja ennen kaikkea: Ei minulla päivittäin ole mitään syvällistä ajateltavaa edes oman pääni sisällä. Joskus päivän isoin asia on se, tekeekö makaronilaatikosta uuni- vai pannuversion.

Kun sitten päätin, että tänään sunnuntaina olisi taas vaihteeksi aika kertoa jotain vähän enemmän, ajattelin, että haluaisin kirjoittaa jotain minun ja A:n etäsuhteesta ja siitä, millaista on elää kaukana rakkaastaan. Mutta kuinkas sitten kävikään? Sain näppiksille vain pelkkää ympäripyöreää ja kyllästyttävän turhanpäiväistä jaarittelua. Kirjoitin tekstiä peräti kaksi tuntia. Ja se on minun mittakaavallani todella paljon. Samoinhan minulle kävi myös ystävänpäiväpostauksen kanssa, jos muistatte? Kirjoitin, deletoin, kirjoitin ja deletoin.

Kun kirjoittaminen on työtä ja julkaisukelpoista tekstiä pitäisi tulla vähintään kerran päivässä, on tietysti pieni ongelma, jos läppärin näytöllä seikkailee muutama surkea rivi ja sekin tekstiä, jota ei kehtaa julkaista. Piti ihan istua alas, keittää kahvit, katsoa ulos ikkunasta ja pohtia tarkemmin, mistä tämä kaikki lukkoilu nyt kumpuaa. Ja minusta tuntuu, että lopulta löysin myös vastauksen.

Olen oikeasti aika pitkän tovin ollut aika varovainen kirjoittaja. En varsinaisesti varovainen silloin, kun kerron jotain vain ja ainoastaan itsestäni. Minua ei ole arveluttanut kirjoittaa siitä, kuinka viime talvena surin siitä, jos en enää koskaan saisi lapsia. Kerroin, miltä tuntui olla hukassa itsensä kanssa ja kaipa tuo alkuviikon reippaan tytön syndrooma -postauskin oli aihe, jossa heitin itseni likoon.

Mutta kun teksti ja aiheet kääntyvät muihin ihmisiin, niihin minulle rakkaimpiin, alan vaistomaisesti suojella. F:n tunnistettavat kasvokuvat saivat jäädä ennen joulua, häneen liittyvät aiheet teksteissä olen rajannut jo ajat sitten. Huomasinkin, että olen luonut itselleni kai tiedostamattani taktiikan vältellä ihmissuhteisiini liittyviä asioita täällä blogissa

Nyt kun olen sitten yrittänyt kirjoittaa teille ystävyydestä, parisuhteesta ja nykyisestä elämäntilanteestaani nykyhetkessä, preesensissä, on se ollutkin yllättävän vaikeaa. Tungen teksteihin juuri sitä ympäripyöreää lätinää ilman konkretiaa, josta itse aina annan kritiikkiä muille kirjoittajille. Ehkä toimintani juuret johtavat jo kaukaa. Viime vuosina on sattunut monta tilannetta ja elämäntapahtumaa, josta ei yksinkertaisesti ole voinut –ainakaan reaaliajassa – kirjoitta. Vaikkapa kun kävin A:n luona Itävallassa tai Saksassa ensimmäisiä kertoja, en vaan jostain syystä uskaltanut kertoa, että syy, miksi matkaan lähdin, oli POIKAYSTÄVÄ (vai miesystävä? Poikaystävä kuulostaa 15-vuotiaalle, miesystävä viisikymppikselle, joten mitä termiä tässä pitäisi oikein käyttää). Kiertelin ja kaartelin, vaikka syy matkoihin oli varmasti jokaiselle teistä päivänselvä. Asian sanominen ääneen vain jännitti. Siitäkin huolimatta, että toinen osapuoli on aina suhtautunut blogiin ja tänne kirjoittamiini asioihin täydellä luottamuksella.

Nyt käännän siis blogielämässäni taas uuden sivun, kun yritän ravistella vanhoja tapojani irti minusta ja opetella jotain ihan uutta. Opettelen kertomaan myös ihmissuhteistani paremmin, tarkemmin ja ennen kaikkea siinä ajassa, jota eletään. Joten tiedoksi: Kuten kaikessa opettelussa, vaatii tämä aikaa ja treeniä. Jos minun juttuni siis jatkossa välillä tökkivät, johtuu se vain siitä, että tässä harjoitellaan sellaista, jota en ole ennen tehnyt.

Niinpä aloitan heti. Tasan nyt, maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Koska kun aloin kirjoittaa sitä aivan surkeaa etäsuhdepostausta, aloitin sen ilman taustoitusta. Sitten muistin, että olin koko viime kesän ja syksyn  ollut sellainen nössö, että meni kuukausia, ennen kuin edes uskalsin kertoa seurustelevani. Saati selittää, mistä on kyse. Joten palataanpa alkuun, ennen kun tullaan tähän hetkeen. Siihen hetkeen, miksi tänään ollaan tässä tilanteessa.

Kun A ja minä tapasimme viime kesänä, en oikeasti etsinyt yhtään mitään. En ainakaan vakavaa suhdetta, koska suoraan sanottuna en siinä vaiheessa ihan kauheasti uskonut rakkauteen (ainakaan omalla kohdallani). Uskoin kyllä siihen, että maailmassa on paljonkin mukavia ihmisiä – sen oli kevään deittailu jo todistanut – mutta en uskonut, että sellaista kokonaisvaltaista kolahtamista voisi tapahtua.

En ollut enää rikki. Mutta varovainen olin. Sellainen, joka näyttää itsestään vain osan ja vetää sitten luukut kiinni, jottei matka käy liian syvälliseksi tai raskaaksi.

Itse asiassa – nyt ihan kauhistuttaa tämä ajatus näin jälkikäteen – ajattelin, että kun aika on kypsä, menen yhteen jonkin ihan mukavan ihmisen kanssa, jonka kanssa elän ihan mukavan elämän. Sellaiset teinimäiset, romanttisten elokuvien rakastumiskohtaukset kun tuntuivat lapsellisille ja ehkäpä myös sille, jota halusin vältellä. Olin jotenkin niin realisti ja ehkäpä näin jälkikäteen ajateltuna myös skeptikko, että minulle olisi riittänyt hyvä ja mukava ihminen ilman sen suurempaa ilotulitusta. Tiedättehän? En uskonut, että yhdessä ihmisessä voi olla kaikkea, mitä toivoin, joten päätin etsiä ihmisen, joka olisi yksinkertaisesti hyvä ja viisas valinta näin äiti-ihmiselle. Tosin. Ajattelin, ettei senkään aika olisi vielä aikoihin. Riitti, että oli kesä, aurinko, F, oma koti,perhe ja ystäviä.

Mutta sitten se kuitenkin tapahtui. Eräänä sunnuntaina, kun viikonlopun juhlinta tuntui kropassa ja kesä oli parhaimmillaan. Eteeni käveli – aivan konkreettisesti – kaksi metriä juuri sitä oikeaa ihmistä. 200 prosenttia sitä oikeaa tunnetta ilman yhtään latteaa ihan kiva -ominaisuutta. Silloin tajusin myös sen, miksi mikään muu ei ollut tuntunut aikaisemmin miltään. Silloin tiesin, että joidenkin asioiden ohi ei vain kannata kävellä. 

…tarina jatkukoon…

-Karoliina-

Lue myös:

Rakastunut

Sinkkuus on syntiä – ainakin äideille 

Aika on tässä ja ei missään 

*Kuva: Pixabay

Kommentit (2)

Tämä oli ihana teksti. Ja juuri sitä, mitä tarvitsin. <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X