Voiko olla niin, että ympärilläni olevien naisten raskaus- ja imetyshormonit jotenkin tarttuvat? Tässä on muutaman viikon sisällä tapahtunut niin monta synnytystä, että minusta tuntuu, että olen itsekin aivan tunnekuohuissani.
Kun ystäväni Iris tuli eilen kylään tulevan kummityttäreni(!!) kanssa, oli aivan liikuttunut. Miten ihanalle vauva tuoksuikaan! Ja kun Iris antoi MINULLE ystävyysmukin (vaikka minun olisi pitänyt ennemmin lahjoa tuore äiti), olin minä se, joka alkoi tunteilla. Hieman nurinkurista, vai kuinka?
Täytyy kuitenkin myöntää, kaikesta ihanasta huolimatta, että en pode vauvakuumetta. En ole tainnut potea sitä koskaan. Nimittäin vaikka olen halunnut äidiksi aina, en ole koskaan – en ennen, enkä jälkeen F:n syntymän – kuumeillut halusta saada juuri vauvaa. Olen haaveillut perheestä ja lapsista, mutta en itse vauva-ajasta, mikä taas tuntuu olevan aika monelle naiselle se suurin kuumeilun kohde.
Ehkä omaa tämänhetkistä vauvakuumettani hillitsee se, kun muistelen F:n vauva-aikaa. Vaikka olin ja olen maailman onnellisin pienestä kääröstä, oli aika keskos-koliikki-refluksivauvan kanssa todella rankkaa. Tuntuisi ihan hupaisalle oikein toivoa pääsevänsä takaisin niihin aikoihin, kun kroppa oli aivan seulana, joka paikkaan särki ja vaelsit univelkazombiena pitkin ja poikin. Siitä oli vaaleanpunainen vauvakupla kaukana.
Vaikka vauvat ja uuden elämän alku ovat maailman ihanin asia, katselen toisaalta ihan kauhulla tuoreita esikoisäitejä vierestä. Jos joskus saisi vielä sellaisen siunauksen, että tulisi raskaaksi, kuinka tuota rumbaa taas kestäisi? Huh!
-Karoliina-
Kommentit (10)
Olen sanonut tän ennenkin, mutta: se mikä nyt näyttää pelolta tai huolelta, olisi toisen vauvan synnyttyä kokemuksella kerättyä viisautta. Se toisi rauhaa ja varmuutta. Ennen kaikkea, esikoisen kanssa kuultu höpöhöpö-lohduke ”se menee ohi”, onkin totista totta ja sen tiedostaa toisen vauvan kanssa, hyvässä ja pahassa. Rankkaan esikoisen vauva-aikaan vaikuttaa hyvin paljon myös se, että kaiken kokee ekaa kertaa. Nyt pikku kolmosen kaikki nukkumattomuudet, valvomiset yms yhdistettynä kahden isomman vääntöihin on ihme kyllä helpompi kestää ja olen jopa pirteämpi kuin koskaan ennen tässä vaiheessa. Ne isommat lapset tuo myös rutiinia ja ovat seurana. Kyllä nä kaks jälkimmäistä vauva-aikaa on olleet paljon nautittavampia kuin eka!
Mutta nauti muidenkin vauvoista! Saat parhaat palat, tuoksun ilman valvomisia 😀
Mulla vauvakuume ei ole kyllä millään lailla älyllinen juttu, vaan sellainen rakastumistyyppinen huuma, perhosia vatsassa jne., pahimmillaan niin paha, että on vaikea olla vauvojen kanssa, kun rupeaa itkettämään, eli siis tunteet älyttömän pinnassa. Ihan fiilispohjalta väitän, että pakko olla hormonaalista. Ennen ekaa vauvaa oli ja alkoi uudestaan, kun vauva oli noin puolivuotias. Mulla on myös muutama ystävä, joilla on ihan samanlaisia oireita.
Voi teitä onnekaita. Voisi luulla, että ne haasteellisetkin asiat on helpompi kestää, kun on tuollainen huuma!
Hei!
Anteeksi, kun utelen mut mulla on mennyt ihan ohi, että F syntyi keskosena. Muistelin kyllä lukeneeni, että raskaus oli haasteellinen. Saanko kysyä, että millä raskausviikolla synnytit?
Meille syntyi viime kesänä rv 32 pikkuruinen tyttö ja ne viikot sairaalassa, kun vauva keskoskaapissa ja ne synnytystä edeltäneet viikot jotka jouduin makaamaan naikkarilla ovat jättäneet mulle aikamoiset traumat. En edes uskalla ajatella toista raskautta tai synnytystä vaikka ajatus useamman lapsen perheestä on tiukasti iskoutunut päähän.
Voi sinua! Meillä ei ollut lähimainkaan tuollaista. F ei ollut koskaan keskoskaapissa. Hän siis syntyi vasta viikolla 39, mutta oli keskospainoinen, koska istukkani ei ollut kuljettanut ravintoa kunnolla (siihen liittyi monet raskausvaikeutenikin). Meillä keskospaino oli siis vain pieni hidaste ja elämää käytönnössä hankaloittava juttu. Oltiin sairaalassa vähän pidempään, ulos ei saanut mennä ja vauvaa piti herätellä koko ajan syömään.
Itselleni tuli kyllä vauvakuume vaikkei lähipiirissä vauvoja näkynytkään. Ehkä se oli vain biologiaa haha. 😀 Oma lapsi on nyt vajaa puolitoista ja vaikka toisen lapsen joskus haluaisinkin, hirvittää se vauva-aika. Ehkö seuraava vauva itkee vähän vähemmän? 😀 Ja eihän se kovin kauaa kestä…
Ei niin. Ja ehkä tosiaan toisen kanssa helpottaa se tietoa, että kaikki on vain vaihetta. Ehkä 😀
Hihii, ei mullakaan ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta! Esikoinen tuli ihan yllärinä ja vaikka toista lasta kovasti toivottiinkin, niin sitä vauvavaihetta en tosiaan odottanut innolla 😀 Nytkin saisin mielelläni lisää lapsia, mutta noh… Se vauva-aika on vaan niin ryydyttävää, ettei siihen voimat välttämättä riittäisi. Vauvat on kyllä niiiiiin ihania ja rakastan kaikkia vauvoja ja ihan kaikkea niissä – jopa vaippojen vaihtoa, mutta yövalvomiset ja imetys riittää tällä erää. Ehkä innostun uudestaan kymmenen tai viidentoista vuoden päästä 😀
Onneksi vauva-aika on ohimenevää, mutta totta on, että omat voimat on kyllä fiksu mitata jo etukäteen, ettei homma käy liian raskaaksi 🙂
Ihanan kannustavia sanoja <3