kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 13.03.2017

Olen Karoliina. Minulla on selluliittia.

Teksti
Karoliina Pentikäinen
5 kommenttia

Kuulin taannoin kauneushoitolassa toiselta asiakkaalta, että nainen ei koskaan saisi paljastaa kauneusniksejään. Eikä ainakaan kuuluttaa kovaan ääneen omia epäkohtiaan, koska silloin niihin ainakin kiinnitetään huomiota. Nyt teen tismalleen päinvastoin.

Sain alkuvuodesta viestin kaveriltani. Hän oli aloittamassa työt Meilahden HYPOXI-studiolla, ja kysyi, haluaisinko päästä testaamaan kyseistä hoitomuotoa. Reaktioni meni jotenkin näin:

  1. Mikä Hypoxi? En ole koskaan kuullutkaan.
  2. Poistaa selluliittia? Jes! Todellakin tulen.
  3. En mä tulekaan. En kehtaa kirjoittaa aiheesta blogiin.
  4. Pyllykuvia en ainakaan laita.
  5. Ai ei tarvitse? Harkitsen silti.
  6. Perhana. Mä teen sen!

Minulla on ollut selluliittia ihan aina. Ja nyt siis puhutaan jo teini-iän alkuvuosista, jolloin painoin tällä kyseisellä kropan pituudella 42 kiloa. Muistan, kuinka sellu oli silloin oikea häpeäpilkkuni. Hinkutin illat pitkät kuivaharjalla, läträsin selluliittivoiteita ja tein koiranpissiliikkeitä. No arvatenkaan ne eivät juuri auttaneet. Eivät varmaan pahentaneetkaan tilannetta, mutta eivät kyllä vieneet muhkuroitakaan pois.

Niinpä selluliitti on seurannut minua koko elämäni teini-iästä tänne asti huolimatta siitä, kuinka olen liikkunut, rasvannut ihoa tai syönyt. Teiniaikojen jälkeen selluliitti ei ole kuitenkaan onneksi nauttinut kovinkaan suuresta huomiosta elämässäni. Mutta vaikka kuinka koen yleisesti ottaen olevani ihan ok:ssa suhteessa kehoni kanssa, eivät reidet ole olleet myöskään ensimmäinen asia, jota olen halunnut esitellä julkisesti. Täytyykin siis kai todeta, että vaikken ole selluliittejani itkenyt, olen tietoisesti ja tiedostamatta oppinut peittämään ne.

Tiedän kyllä, ettei ongelmani ole kauhean paha. Joskus ystäväni nauravatkin minulle, jos yritän puhua tästä. ”Sä olet tollainen riuku, turha valittaa.” Mutta kappas kun selluliitti ei olekaan kiinni siitä, minkä kokoinen on. Tiedostan kyllä osin, että selluliittikammoni on osin myös oman pääni sisällä luotu mörkö. Ei kenenkään ulkopuolisen luoma paine tai arvostelu. Mutta itse me kai kaikkein suurimpia kriitikoita itsellemme olemmekin. Ja kyllä minä koen, että tietoisuus reisien kunnosta on saanut minut esimerkiksi välttelemään shortsien käyttöä, joten ei suhteeni kroppaani ihan kaikilta osin ole aivan mutkaton.

HYPOXI, jota Elisa-ystäväni minulle tarjosi, on ikään kuin kevyen liikunnan ja alipainehoidon yhdistelmä, jossa rasvanpolttokohta voidaan täsmentää tiettyyn kohtaan vartalossa. Moni haluaa HYPOXIn avulla myös laihtua ja kiinteytyä ja sellaisiin asioihin HYPOXI toimii myös. Minun tarkoitukseni on kuitenkin vain saada selluliittia pois. Mitoilla tai kiloilla ei ole minun tapauksessani väliä.

Olen vasta aivan hoitojaksoni alussa, mutta tarkoitus on, että käyn HYPOXI-studiolla kolmesti viikossa aina 50 minuutin ajan kerrallaan, usean viikon ajan. Ensin pötköttelen sukelluspukukankaisessa asussa 20 minuuttia, ja silloin puvun sisällä olevat ilmakuplat hierovat reisiäni ja kiihdyttävät aineenvaihduntaani. Sen jälkeen poljen pyörää makuultani aivan avaruussukkulan näköisessä laitteessa. Kuulostaa erikoiselle, ja on aika superhauskaa ja rentoa. ”Sukelluspukuun” olen nyt ensimmäiset kerrat nukahtanut melkein poikkeuksetta, polkiessa plärään puolestani sähköpostit tai katson telkkaria.

Ai niin. Lopuksi pitää sanoa vielä tämä. Kun aluksi arkailin kirjoittaa aiheesta, ei ainoa empimisen syyni ollut se, että paljastaisin nyt kohdan, jota varmuudella muut ihmiset tulevat tuijottamaan kesällä (vaikka juuri sitä kohtaa itsessäni olen aina halunnut peittää). Suurin syy arkailuuni oli kai se, että jostain kummallisesta syystä olen pitänyt selluliittia aina jotenkin todella nolona juttuna. Moniin muihin kauneuspulmiin olen voinut suhtautua kylmänviileästi, mutta selluliitti on merkannut minulle laiskuutta ja kropan rapistumista, vaikka kun järjellä mietin, on sitä tosiaan ollut minulla myös niissä hetkissä elämässäni, joissa olen liikkunut todella paljon. Vaikka olen tiennyt, että selluliitin kertyminen on joillekin naisille vain kropan ominaisuus, eikä liity mitenkään laiskuuteen, ei se ole estänyt mielikuvien syntymistä päässäni.

Kolmas empimiseni syy liittyi siihen, tulenko leimautuneeksi HYPOXI-hoitojen suhteen turhanpäiväiseksi ja pinnalliseksi bimboksi. Ihan sama, kun sukkula veisi mennessän sen, etten voisi yhtä aikaa olla kiinnostunut ”oikeista” asioista ja silti käydä HYPOXIssa. Päätin pyristellä  tätäkin päänsisäistä stereotypiaani vastaan. Koska miksi lenkillä käynti kropan muokkaamiseksi olisi yhtään sen vähemmän pinnallista kuin saman – tai itse asiassa paremman – liikuntatehon suorittaminen sukkulassa.

Nyt olen tehnyt sen, mitä nainen ei olisi saanut tehdä: Paljastanut heikon lenkkini. Joten nyt ei voi kun toivoa, että hoito todella tepsii! Pitäkää peukkuja.

-Karoliina-

*HYPOXI-hoitojakso saatu blogin kautta 

Lue myös:

Lihaa luiden ympärille 

Kuinka olla sinut itsenstä kanssa? 

Kommentit (5)

Ihana postaus. 😀 Siis varsinaisesti tuollainen hoito ei minua kiinnosta, mutta kaikki tämä selittely ja pohdinta selluliitistä ja turhamaisuudesta jne.  <3

Minä tulen melko hyvin toimeen asioiden kanssa, jotka ovat tuolla takana eikä niitä itse näe: takatukka ja takareisien selluliitti. 😀

Tosi hyvä postaus! Olen itsekin harkinnut hypoxia. Mullakin on ollut selluliittia ihan nuoresta lähtien vaikka olen ollut aina hoikka. Eikä mitään pelkkää muhkuraista ihoa vaan kunnon pahkurat roikkuvalla nahalla höystettynä. Mustakin se on jotenkin noloa kun oon muuten tikissä niin takalisto on kuin jonkun toisen. Tai kun rasvaprosentin mittauksessa varoitetaan liian alhaista lukemista, pikkuinen ristiriita sen ja peffan välillä. Kaikkeni olen yrittänyt ja ikäväkseni voin todeta että iän myötä sellu vaan lisääntyy kun iho menettää kimmoisuuttaan eli kaikki konstit käyttöön vaan!

Kiitos Karoliina! Tulipa hyvä mieli, kun itsekin on päässyt teinivuosien järjettömistä ulkonäköahdistuksista (reidet, olkavarret painoindeksillä 17). Nykyään nautin liikkumisesta, kaunistautumisesta ja miksei erilaisista hoidoistakin, eikä tämä ole ristiriidassa armollisuuden itseä kohtaan kanssa. Ulkonäköasioista puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa niin, ettei osallistu stereotyyppisten muottien vahvistamiseen, mutta onnistuit taas älyttömän hienosti.

No voi kiitos <3 Niinhän se on, että saa olla turhamainen, jos siitä tulee terveellä tavalla hyvä olo myös henkisesti. 

Hah! Ihana! Takatukka, takareidet, seläntakanapuhuminen ja menneisyys <3 Hyvä asenne! 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X