Kolmistaan

Miksi äitipuhe ällöttää?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

 

 

Kun aloin odottaa F:ää, olin kaveripiirini ensimmäinen äiti. Sitä ennen en ollut oikeasti edes tutustunut retoriikkaan, joita äidit keskenään käyttivät, joten äitipuhe kaikkine termeineen tuli yllätyksenä.

Ensimmäiset vuoden analysoin, että termit ”tissitakiainen” ja ”masuasukki” saivat karvat nousemaan pystyyn siksi, että rooli äitinä oli minulle uusi. Koska muutenkin vähän pyristelin (mukamas?) perinteistä äitiroolia vastan, ajattelin, ettei minun suuhuni kuulu tuollaiset hattarasanat.

Kun sitten aika pian tajusin olevani ihan perinteinen ja tavallinen äiti (jos sellaista edes on) ja olin roolini kanssa todella sujut, en edelleenkään päässyt sinuiksi äitikielen kanssa. Itse asiassa: Edelleen koen suhteettoman suurta ällötystä, jos aikuinen ihminen kysyy masun kuntoa tai puhuu meillä-kieltä: ”Meillä on opittu ryömimään” tai ”Meillä syödään jo kiinteitä”. Hyvät hyssykät! Siis lapsesi, jolla on jo nimi, tekee näin. Miksi on pakko meilläillä?

Olen mietiskellyt, miksi äitikieli on niin ehdoton punainen vaate minulle. Enkä ole kyllä löytänyt vastausta pohdintaani vieläkään. Ehkä koen epäluontevaksi sen, että aikuisen ihmisen sanavarasto muuttuu yhtäkkiä niin radikaalisti. Tai itselleni oli ja olisi edelleenkin kauhuskenaario se, että menettäisin oman persoonani kokonaan äitylitouhuille. Siitäkin huolimatta, että rakastan olla äiti ja tietysti ajattelen asiat aina ensin F:n kautta! Ymmärrän hyvin, että lapsille voi puhua asioista pehmeästi (tosin en harrasta asioiden väärillä nimillä puhumista kyllä F:nkään seurassa), mutta miksi aikuiset puhuvat keskenään kuin olisivat Pikku Kakkosen suorassa lähetyksessä?

En tajunnut 2010, en tajua edelleenkään.

-Karoliina-

Kuvat: Sanni Kariniemi (Teoksesta Tee se itse -vauva, Kariniemi&Sallinen, 2016, Bazar) 

Lue myös

X