Kuinka turvallisuushakuinen äiti luopuu taulukkopalkasta?
Olen monella tapaa tunteellinen ihminen, joka luottaa intuitioon, mutta samalla monissa elämäni valinnoissa kuitenkin ihan hirveän harkitseva. Varsinkin rahaan ja töihin liittyvissä asioissa en ole todellakaan ollut rohkea. Kun asuin F:n kanssa kaksin, oli turvallisuushakuisuus elämämme elinehto. Kun olin perheen ainoa rahaa pöytään tuova yksilö, oli oikeasti onnenpotku, että minulla oli kaksi työtä ja sellainen ote rahahanoihin, että pystyimme säilyttämään saman elintason ja samaiset asuinseudut kuin aikaisemmassakin elämässämme.
Nyt kun meitä on kaksi aikuista näiden seinien sisällä, pystyi edes ajatuksen tasolla miettimään toisen työni jättämistä. Mutta ei päivätöistä luopuminen silti ollut minulle todellakaan helppo päätös. Tiesin sen olevan oikea ratkaisu kymmenistä eri syistä, mutta silti pelkäsin. Mitäpä muuta, kuinka taloudellista puolta. Pohdin, mitä tapahtuu, kun tuloni tippuvat puoleen? Kuinka osaan mitoittaa kuluni nyt uudessa elämäntilanteessa ja millaista on, kun ei ole ihan, ihan varmaa tienestiä ja taulukosta vuosikymmenet kellontarkasti tulevaa palkkaa?
Minulla on ollut äidinkielen lehtorin virka parilla eri koululla tämän vuosikymmenen alusta. Tässä ajassa on jo ehtinyt unohtaa ensimmäisten opevuosien epävarmuuden ja ainaisen pelon siitä, jatkuuko työt seuraavana lukuvuotena ja kuinka selvitä kesä ilman palkkaa.
Jonkun mielestä olen varmasti aivan hullu, että luovun vapaaehtoisesti turvasta. Ja kyllä. Hullulle tämä minustakin välillä tuntuu. Varsinkin, kun se toinenkin työ oli ihanaa ja palkitsevaa ja sellaista, joka tuntui myös omalle jutulle. Koen kuitenkin, etten koskaan voi kasvaa kirjoittajana, jos en anna sille kaikkeani. En voi ikuisesti varmistella ja turvata selustan selustaa. Uskon, että kun luopuu jostain, voi myös saada enemmän.
Koska rahaa tärkeämpää on kuitenkin aika. Kun mietin, mitä saan vastapainoksi tuplaksi painavammalle rahapussille, ei ratkaisuni tekeminen ollut enää lopulta niin vaikeaa. Voin saattaa F:n aamulla ilman kiirettä eskariin, hakea hänet sieltä pois ilman syyllisyyttä liian pitkistä päivistä ja olla rinnalla – ihan konkreettisesti – silloin, kun ekaluokka ja ekaluokkalaisen koulutie alkaa. Kävellä koulureitin yhdessä, auttaa iltapäivällä läksyissä ja olla muutakin kuin tukka putkella painava mutsi.
Kaikkea – oikeastaan juuri mitään – ei lopulta elämässä mitata rahassa.
-Karoliina-
Kommentit (1)
Tosi kiva kun jaoit näitä ajatuksia. Olet oikeassa, että rahalla ei voi mitata kaikkea ja aika on todella, todella tärkeää. Jos on mahdollisuus saada enemmän aikaa ja silti elää normaalia elämää, kannattaa todellakin ottaa tästä mahdollisuudesta kaikki kiinni. Sinä teit aivan hirveästi töitä viime vuodet ja kuten itsekin sanoit, ei sitä kauan jaksa. Kirjoittaminen varsinkin vaatii aikaa ja rauhaa ja muhimista, joten varmasti oli oikea ratkaisu. Vähemmälläkin omalla rahalla pärjää. Olen todella onnellinen sinun puolestasi. Nauti elämästä ja nauti töistä ja uudesta vähän väljemmästä aikataulusta!!!