Vastaus teille, jotka kommentoitte muuttoamme

Kiitos viesteistänne, joita olette minulle viikon aikana laittaneet. Ensin aloin tehdä tätä vastausta Hyvästi Helsinki, moro Tampere -postauksen loppuun, mutta koska asiaa olikin yllättäen niin paljon, päätin tehdä tästä ihan oman postauksensa.

Olipa viestienne sävy mikä hyvänsä, ne kertovat mielestäni ennen kaikkea siitä, että Suomessa lapsen etua ja lasta ajatellaan niin kuin kuuluukin: Eniten! Jokainen teistä on tarkoittanut lapsen näkökulmasta hyvää, ja se jos mikä, on ihailtavaa. Tällä mentaliteetilla ei voi kun kasvaa hyvinvoiva uusi sukupolvi.

Viime vuosien tapahtumat ovat saaneet pohdiskelemaan, millaisena blogi, blogit ja elämä blogeissa näyttäytyy ulkopuolisen silmin, mutta koska olen keskellä tätä maailmaa, on minun vaikea – oikeastaan mahdoton –   samaistua siihen, kuinka meidän ihan tuntemattomien blogia ammatikseen tekevien ihmisten elämä koskettaa joitakin teistä niin henkilökohtaisesti. Yksityiselämäni. Se on hämmentävää, joskus jopa vähän pelottavaa.

Monta kertaa näissä hetkissä on tullut tunne, että tekisi mieli avata elämäänsä blogin lehdillä enemmän. Varsinkin silloin, kun tuntuu, että saa osakseen epäreilulla tavalla arvostelua kaikkia tosiseikkoja tuntematta. Niin, että minut asetetaan tilanteisiin, joissa todellisuudessa en ole ollut. Niin, että minun mieleeni laitetaan ajatuksia, joita en koe. Ja niin, että minusta kerrotaan totuutena asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Mielipiteitä on monia, ”oikeanlaista” elämää voi elää monella tavalla, mutta jos vailla kokonaisvaltaista tietoa  – vain olettamuksilla–   aletaan lynkata, tekisi mieli avata koko paketti. En kuitenkaan tee sitä – edelleenkään – koska päätin jo vuosia sitten, että minun elämäni ei ole blogielämä. Minun elämästäni on vain pieni osa blogissa, kaikki muu saa jäädä meille ja minulle. Niin koen, että olen ja olemme ikään kuin turvassa. Kaikkea ei ole tarkoitettu julkiseksi. Itse asiassa kovinkaan montaa asiaa ei ole, vaikka kuinka tekee julkista työtä. Se on minun linjanvetoni, vaikka välillä rehellisesti sanottuna se myös on ammus suoraan omaan nilkkaan.  

Minusta on hassua, että useissa kommenteissa näyttäydyn ikään kuin 14-vuotiaana ensirakastujana, joka huumapäissään tekee järjettömiä tekoja miettimättä seurauksia. Voin vannoa, että ilman sen enempää yksityiskohtia käyden läpi, tämä päätös – kuten kaikki päätökset, jotka äitinä teen  – on pohdittu ja punnittu monelta kannalta. Se, mikä lapsen etu meidän perheessämme on ja mitä sen suhteen on sovittu yhdessä, on asia, jonka vain meidän perhe tietää. Niin on hyvä. Senkin tien olen valinnut. 

Tokihan rakkaus on ihanaa. Voi kuulkaa on aivan ihanaa olla rakastettu ja rakastaa, mutta eihän se enää 32-vuotiaana äitinä ole sama asia kuin teini-iässä. Ei tässä iässä – ainakaan tällä luonteella – rakastuta niin, että kaikki muu katoaa. Ei tässä iässä hypätä suin päin minnekään, eikä tässä tilanteessa myöskään laitettaisi hynttyitä yhteen kenenkään kanssa, jonka ei tietäisi itsensä lisäksi olevan hyvä myös omalle lapselle. Ennen kaikkea omalle lapselle. Minulle ainakin suurimpia rakkauden sydämentykytyksiä aiheuttaa se, että näen nuo itselleni rakkaimmat hyvinvoivina ja onnellisina ihan siinä tasaisessa arjessa. Ja kun näkee puolison huolehtivan lämmöllä lapsesta, on se kauneinta, mitä kuka tahansa äiti voi nähdä. Olipa puoliso lapsen biologinen vanhempi tai sitten bonusaikuinen. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan.

Olen monien lukijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että blogini ei viime viikolla todellakaan ollut mikään hyvän mielen paikka. Ja se harmittaa minua ihan hirveästi. Tämä minun työpaikkani muuttui monella tapaa kurjaksi alueeksi, jonne palaaminen suoraan sanottuna ihan tökki. Mietin, mitä voisin tehdä asialle. Kuinka saisin taas valon kirjoittamiseen, valon koko Kolmistaan-sivulle. Sen draivin, jossa jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, keskustelua syntyy, mutta kunnioitus kaikkien osapuolten välillä säilyy. Sen eteen aion tehdä töitä, koska haluan, että töihin on kiva mennä. Haluan, että teidän on mukava tulla tänne, olitte sitten päivän postauksen aiheesta mitä mieltä hyvänsä. Sananvapaus on myös vastuuta siitä, että seisoo sanomistensa takana. Omalla nimellä, omin sanoin ja rehdisti. Sellainen fiksu lilyläinen ilmapiiri on se, jota ihailen.

Joku sanoi kommenteissa, että minun pitäisi puolustaa itseäni. Puolustamisessa ja jopa vain omien näkökulmiensa kertomisessa on nettimaailmassa se ansa, että silloin ikään kuin jatkaa kurjaa aihetta. Siksi olen usein antanut aiheiden olla. Savun laantua, unohtua. Ja toisaalta: En edes tiedä, mitä tässä pitäisi puolustaa. Oikeuttani elää elämääni? Päätöksiä, jotka meidän perhe on tehnyt meitä – ei täysin ventovieraita ihmisiä – ajatellen? Juurikin kärkenä se lapsi, jonka hyvinvoinnista niin moni on ollut huolissaan. 

Joku syytti blogiani sosiaalipornoksi. Ne motiivit, joilla tänne blogiin tullaan, on varmasti moninaiset. Pohdin kuitenkin, voiko blogiani kutsua tuolla termillä. Nimittäin silloin, jos tarkastelee vain ainoastaan niitä tekstejä, joita minä olen itse kirjoittanut ja julkaissut. Niitä sanoja ja niitä faktoja, joita olen antanut teidän lukea. Mitkä ovat tulleet kynästäni ja kamerani linssin läpi.

Se, mitä minusta puolestaan kirjoitetaan – tai jätetään kirjoittamatta – toisissa blogeissa, kommenttikentissä, keskustelupalstoilla, lehtien sivuilla on sen sijaa asia, jolle en itse voi yhtään mitään. Voi kun voisinkin! On toki surullista, että negatiivinen henki ja huomionhakuinen ”paljastelu” ulottavat lonkeronsa tännekin asti, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Minun ja teidän, jotka kaikesta huolimatta haluatte tällä sivulla vierailla. Haluan teidän muistavan sen, että minä en ole noita puheita tilannut tai halunnut. Itse asiassa: Kertovatko ne lopulta edes minusta vai jostain aivan muusta? Se, mitä ja millaiste henkeä haluan luoda, löytyy täältä oman kuvani alta, omalla nimelläni kirjoitettuna. 

Minun ja meidän elämämme on aika tavallista. Ei vuoristorataa, ei kauheaa tykitystä, ei kovinkaan erikoista, vaikka sille se saattaa yksittäisiä palasia yhdistelemälle näyttää. Tämä ei ole blogielämää, vaan oikeiden ihmisten elämää ihan oikeiden elämän valintojen, tunteiden ja päätösten keskellä.

Vain jos ilot, surut, ero, parisuhde, lastenkasvatus, kodin laitto, työt, kollarihousut, suukot, nakkikeitto ja nukkumaanmenoajat ovat sosiaalipornoa, silloin olen syyllinen. Mutta niin on siinä tapauksessa aika moni muukin ruuhkavuosilainen.

Iloa, valoa, ymmärrystä, lähimmäisen rakkautta ja rehellisyyttä!

  -Karoliina-

Kuva:Pixabay