kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 02.05.2017

Vastaus teille, jotka kommentoitte muuttoamme

Teksti
Karoliina Pentikäinen
29 kommenttia

Kiitos viesteistänne, joita olette minulle viikon aikana laittaneet. Ensin aloin tehdä tätä vastausta Hyvästi Helsinki, moro Tampere -postauksen loppuun, mutta koska asiaa olikin yllättäen niin paljon, päätin tehdä tästä ihan oman postauksensa.

Olipa viestienne sävy mikä hyvänsä, ne kertovat mielestäni ennen kaikkea siitä, että Suomessa lapsen etua ja lasta ajatellaan niin kuin kuuluukin: Eniten! Jokainen teistä on tarkoittanut lapsen näkökulmasta hyvää, ja se jos mikä, on ihailtavaa. Tällä mentaliteetilla ei voi kun kasvaa hyvinvoiva uusi sukupolvi.

Viime vuosien tapahtumat ovat saaneet pohdiskelemaan, millaisena blogi, blogit ja elämä blogeissa näyttäytyy ulkopuolisen silmin, mutta koska olen keskellä tätä maailmaa, on minun vaikea – oikeastaan mahdoton –   samaistua siihen, kuinka meidän ihan tuntemattomien blogia ammatikseen tekevien ihmisten elämä koskettaa joitakin teistä niin henkilökohtaisesti. Yksityiselämäni. Se on hämmentävää, joskus jopa vähän pelottavaa.

Monta kertaa näissä hetkissä on tullut tunne, että tekisi mieli avata elämäänsä blogin lehdillä enemmän. Varsinkin silloin, kun tuntuu, että saa osakseen epäreilulla tavalla arvostelua kaikkia tosiseikkoja tuntematta. Niin, että minut asetetaan tilanteisiin, joissa todellisuudessa en ole ollut. Niin, että minun mieleeni laitetaan ajatuksia, joita en koe. Ja niin, että minusta kerrotaan totuutena asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Mielipiteitä on monia, ”oikeanlaista” elämää voi elää monella tavalla, mutta jos vailla kokonaisvaltaista tietoa  – vain olettamuksilla–   aletaan lynkata, tekisi mieli avata koko paketti. En kuitenkaan tee sitä – edelleenkään – koska päätin jo vuosia sitten, että minun elämäni ei ole blogielämä. Minun elämästäni on vain pieni osa blogissa, kaikki muu saa jäädä meille ja minulle. Niin koen, että olen ja olemme ikään kuin turvassa. Kaikkea ei ole tarkoitettu julkiseksi. Itse asiassa kovinkaan montaa asiaa ei ole, vaikka kuinka tekee julkista työtä. Se on minun linjanvetoni, vaikka välillä rehellisesti sanottuna se myös on ammus suoraan omaan nilkkaan.  

Minusta on hassua, että useissa kommenteissa näyttäydyn ikään kuin 14-vuotiaana ensirakastujana, joka huumapäissään tekee järjettömiä tekoja miettimättä seurauksia. Voin vannoa, että ilman sen enempää yksityiskohtia käyden läpi, tämä päätös – kuten kaikki päätökset, jotka äitinä teen  – on pohdittu ja punnittu monelta kannalta. Se, mikä lapsen etu meidän perheessämme on ja mitä sen suhteen on sovittu yhdessä, on asia, jonka vain meidän perhe tietää. Niin on hyvä. Senkin tien olen valinnut. 

Tokihan rakkaus on ihanaa. Voi kuulkaa on aivan ihanaa olla rakastettu ja rakastaa, mutta eihän se enää 32-vuotiaana äitinä ole sama asia kuin teini-iässä. Ei tässä iässä – ainakaan tällä luonteella – rakastuta niin, että kaikki muu katoaa. Ei tässä iässä hypätä suin päin minnekään, eikä tässä tilanteessa myöskään laitettaisi hynttyitä yhteen kenenkään kanssa, jonka ei tietäisi itsensä lisäksi olevan hyvä myös omalle lapselle. Ennen kaikkea omalle lapselle. Minulle ainakin suurimpia rakkauden sydämentykytyksiä aiheuttaa se, että näen nuo itselleni rakkaimmat hyvinvoivina ja onnellisina ihan siinä tasaisessa arjessa. Ja kun näkee puolison huolehtivan lämmöllä lapsesta, on se kauneinta, mitä kuka tahansa äiti voi nähdä. Olipa puoliso lapsen biologinen vanhempi tai sitten bonusaikuinen. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan.

Olen monien lukijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että blogini ei viime viikolla todellakaan ollut mikään hyvän mielen paikka. Ja se harmittaa minua ihan hirveästi. Tämä minun työpaikkani muuttui monella tapaa kurjaksi alueeksi, jonne palaaminen suoraan sanottuna ihan tökki. Mietin, mitä voisin tehdä asialle. Kuinka saisin taas valon kirjoittamiseen, valon koko Kolmistaan-sivulle. Sen draivin, jossa jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, keskustelua syntyy, mutta kunnioitus kaikkien osapuolten välillä säilyy. Sen eteen aion tehdä töitä, koska haluan, että töihin on kiva mennä. Haluan, että teidän on mukava tulla tänne, olitte sitten päivän postauksen aiheesta mitä mieltä hyvänsä. Sananvapaus on myös vastuuta siitä, että seisoo sanomistensa takana. Omalla nimellä, omin sanoin ja rehdisti. Sellainen fiksu lilyläinen ilmapiiri on se, jota ihailen.

Joku sanoi kommenteissa, että minun pitäisi puolustaa itseäni. Puolustamisessa ja jopa vain omien näkökulmiensa kertomisessa on nettimaailmassa se ansa, että silloin ikään kuin jatkaa kurjaa aihetta. Siksi olen usein antanut aiheiden olla. Savun laantua, unohtua. Ja toisaalta: En edes tiedä, mitä tässä pitäisi puolustaa. Oikeuttani elää elämääni? Päätöksiä, jotka meidän perhe on tehnyt meitä – ei täysin ventovieraita ihmisiä – ajatellen? Juurikin kärkenä se lapsi, jonka hyvinvoinnista niin moni on ollut huolissaan. 

Joku syytti blogiani sosiaalipornoksi. Ne motiivit, joilla tänne blogiin tullaan, on varmasti moninaiset. Pohdin kuitenkin, voiko blogiani kutsua tuolla termillä. Nimittäin silloin, jos tarkastelee vain ainoastaan niitä tekstejä, joita minä olen itse kirjoittanut ja julkaissut. Niitä sanoja ja niitä faktoja, joita olen antanut teidän lukea. Mitkä ovat tulleet kynästäni ja kamerani linssin läpi.

Se, mitä minusta puolestaan kirjoitetaan – tai jätetään kirjoittamatta – toisissa blogeissa, kommenttikentissä, keskustelupalstoilla, lehtien sivuilla on sen sijaa asia, jolle en itse voi yhtään mitään. Voi kun voisinkin! On toki surullista, että negatiivinen henki ja huomionhakuinen ”paljastelu” ulottavat lonkeronsa tännekin asti, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Minun ja teidän, jotka kaikesta huolimatta haluatte tällä sivulla vierailla. Haluan teidän muistavan sen, että minä en ole noita puheita tilannut tai halunnut. Itse asiassa: Kertovatko ne lopulta edes minusta vai jostain aivan muusta? Se, mitä ja millaiste henkeä haluan luoda, löytyy täältä oman kuvani alta, omalla nimelläni kirjoitettuna. 

Minun ja meidän elämämme on aika tavallista. Ei vuoristorataa, ei kauheaa tykitystä, ei kovinkaan erikoista, vaikka sille se saattaa yksittäisiä palasia yhdistelemälle näyttää. Tämä ei ole blogielämää, vaan oikeiden ihmisten elämää ihan oikeiden elämän valintojen, tunteiden ja päätösten keskellä.

Vain jos ilot, surut, ero, parisuhde, lastenkasvatus, kodin laitto, työt, kollarihousut, suukot, nakkikeitto ja nukkumaanmenoajat ovat sosiaalipornoa, silloin olen syyllinen. Mutta niin on siinä tapauksessa aika moni muukin ruuhkavuosilainen.

Iloa, valoa, ymmärrystä, lähimmäisen rakkautta ja rehellisyyttä!

  -Karoliina-

Kuva:Pixabay

Kommentit (29)

Minä luulen, että vakavan kumppanin ottaminen osaksi lapsenkin elämää jo rakastumisvaiheessa voi olla hyväkin juttu. Bonusvanhemman rooli on kuitenkin vaikea, erityisesti lapsen kasvaessa, esimurros- ja murrosiässä. Ainakin itselläni äitipuolen rakkaus on parhaimmillaankin kuin rakkaus sisaruksiani kohtaan, eikä lähelläkään sitä, millaista on rakastaa omaa lasta. Tämä myös näkyy niissä tilanteissa, kun toisen lapsi kiukuttelee, mököttää, rikkoo sääntöjä, huijaa yms. Suloista, iloista pientä lasta oli niin paljon helpompaa katsoa lempeästi kuin murjottavaa esimurkkua.

Olen edelleen sitä mieltä, että muuttoblogauksesi jatko-osineen oli kummallinen ja antoi sinusta itsekeskeisen kuvan, eikä ohjannut keskustelua kovin hyviin suuntiin. Valitettavasti näistä myös oli rivien välistä luettavissa ylimielinen suhtautuminen lapsesi muuhun elämään kuin sinuun.

Voi Mangonsiemen! Muuttobloggauksella ei ollut jatko-osaa:). Ainakaan Kolmistaan-blogissa. Sinulla taitaa mennä välillä blogitkin sekaisin, kun niin innokkaasti kommentoit myös sinne toiseen blogiin :). Sitä keskustelua jatkoivat siis kommentoijat, lähinnä ne jotka halusivat Karoliinaa mustamaalata. Siinä olet täysin oikeassa, että keskustelua vietiin aivan vääriin suuntiin; Karoliina kuvattiin niissä keskusteluissa itsekeskeiseksi ja ylimieliseksi. Myös sellaisen asian pyydän kuitenkin sinuakin huomioimaan, että jos itse et kykene rakastamaan toisen lasta kuin omaasi, niin joku toinen siihen kyllä voi pystyä. Sitä sinulla vaan ei ole mahdollisuutta arvioida.

Karoliina. Olen kommentoinut sinulle aiemminkin ja ihailen yhä enemmän tyyliäsi, joilla vastaat siihen kuraan, jota olet päällesi saanut. Olet omilla jaloillasi seisova aikuinen, jonka ei tarvitse kyseenalaisin keinoin kosiskella lukijoita tai haalia kannustusjoukkoja. Kerrot asiat jotka näkyvät ulos ja perheen sisäiset asiat pidat perheen sisällä. Sekä ulkoinen että sisäinen fiksuus näkyvät juuri niissä asioissa ja teoissa, joita teet tälläisten myrskyjen jlkeen. Kuten kuvasitkin kirjoituksessasi, se ei aina ole helppoa. Kiitos kuitenkin että olet valinnut tämän tien. Se on esimerkillinen ja siitä saisivat monet ottaa oppia.

Oman elämäsi suhteen teet itse ratkaisusi läheistesi kanssa. Ne ovat varmasti punnittuja ja sitä kautta oikeita. Meitä on paljon jotka seisovat takanasi – sen näet jo esimerkiksi tämän postauksen tykkäyksistä. Anna koirien haukkua, räksyttäviä rakkeja on aina ollut ja tulee myös olemaan.

 

Takiainen. Kiitos noista kauniista sanoista, jotka varmasti painan mieleeni  <3

Takiainen ja ilna: en väittänytkään muuta, kuin, että omalla kohdallani rakkaus toisten lapsia kohtaan on erilaista kuin omia kohtaan ja että bonusvanhemman rooli voi vaikeutua lapsen kasvaessa, tästä olen nähnyt ja kuullut monia esimerkkejä. 

En ole kommentoinut siihen toiseen blogiin, jatko-osilla viittasin tähän tekstiin ja siihen Keskiviikkoisia kuulumisia -kirjoitukseen, jotka Karoliina on itsekin esitellyt ”yhteisiksi vastauksiksi” meille kaikille kommentoijille. 

Minulla ei ole mitään Karoliinaa vastaan, vaan toivon hänelle perheineen pelkkää hyvää. Olen yrittänyt tuoda keskusteluun omaa näkökulmaani ja kokemustani ja lisäksi keskustella asioista, ei vain keskustelijoista. Näin olen ymmärtänyt, että perheblogeissa yleensä keskustellaan, vaihdetaan kokemuksia. En arvosta sitä, että minua vastaan hyökätään  selkeästi ad hominem -argumenteilla, sen sijaan esittämiini asia-argumentteihin on tullut hyvin vähän vastauksia. 

Tämä ei selkeästi ole foorumini, joten kuten aiemminkin totesin, lopetan blogin seuraamisen tähän keskusteluun (jonka Karoliina venytti kolmeen kirjoitukseen).

Karoliina: elät vielä sitä uusperheen vaihetta kun kuljetaan vaaleanpunaiset lasit päässään ja haluataan kovasti kaiken onnistuvan. Toisen puolison lapset otetaan avosylin vastaan ja aikuiset uskovat vilpittömästi kaikkien tulevan onnellisiksi, sopeutuvan ja rakastavan toisiaan. Tämä vaihe menee ohi ja seuraava vaihe olisi ollut paremmin kestettävissä jos lapsesi ja uusi miehesi olisivat saaneet tutusta edes hieman pidempään toisiinsa ennen yhteenmuuttoa. Miksi näin kova kiire? Miten voit vähätellä lapsen elämän myllertämistä väittämällä ettei mikään muuttunut? Vaikka kaikki nyt vaaleanpunaisten lasien läpi näyttää ihanalta niin anna lapselle paljon kahdenkeskistä aikaa ilman uutta miestäsi.

Ensin: Elänkö tosiaan sitä vaihetta? En mielestäni ole kertonut sitäKÄÄN, kuinka uusperhe-elämä KOKONAISUUDESSAAN sujuu ja mitä vaihetta elämme. Uskon, että rakkaus kuuluu kaikkiin niihin vaiheisiin. Kauheaa olisi, jos ei.

Kun kirjoitin, ettei mikään muuttunut, tarkoitin arkea. Että töitä tehdään, eskaria on, aamulla on sama aamiainen. Ettei Tampere ole sen enempää glamourinen kuin Helsinkikään. Se, mitä tunteita mikäkin herättää lapsestani, en ole kertonut ennen, enkä kerro nytkään. 

Viimeinen vinkkisi on loistava <3

Toivottavasti sentään olet rakastunut mieheesi, kun kerran juuri menitte kihloihin:), rakastuneisuus on ihanaa ja niistä vaaleanpunaisista laseista kannattaa todella nauttia. Uskon myös, että isäpuolen kannattaa kerätä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon hyviä, yhteisiä kokemuksia lapsen kanssa, kahdestaankin, sellaisetkin asiat kantavat niissä elämän vastamäissä. Totta kai rakkaus kuuluu kaikkiin uusperheen elämän vaiheisiin, ja sitä tuleekin vaalia. 

Minusta parisuhteessa etenemistahtisi on ymmärrettävä, mutta tiedostat varmaan itsekin, että F:n elämän myllerrysvauhti on ollut aika hurja vaikka kuinka olisi perusteltu. Tärkeintä on kuitenkin, että itse tiedät tehneesi parhaasi äitinä, puolisona ja ex-puolisona, mitään enempäähän kukaan ei voi sinulta vaatia.

Tuntuu, että muuttopostauksesi oli niin jyrkkä käänteissään ja kolkosti muotoiltu, koska olit jo etukäteen asiassa puolustuskannalla, näithän jo ennalta, että asia tulee herättämään tunteita. 

Aurinkoista kevään jatkoa ja kaikkea hyvää tulevaisuuteesi, toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin.

Kiitos! Samoin sinulle! Kaikki on jo parhain päin.

Viime aikojen tekstisi ovat saaneet minut tuntemaan suurta surua, vaikka en sinua tunnekaan.  Mitä enemmän muutostanne kerrot, sitä oudommalta tämä koko asia vaikuttaa. Vihjailet hyvin vakavasti isän tehneen jotain niin pahaa, että ainoa oikea ratkaisu oli ”viedä” lapsi kauemmas. Mikä voi olla niin kauhea teko isältä, että mielestäsi olet oikeutettu päättämään yksin lapsen muutosta? Miltä mahtaakaan lapsen isästä tuntua nämä tekstisi.. Jostain syystä tyttärenne viettää myös kaikki juhlapyhät vain äidin kanssa; mm.joulu, pääsiäinen, vappu… onko tähänkin sama selitys?  Isän tekemät tai tekemättömästä asiat yhteisen elämänne ajalta? Jostain syystä nämä viimeaikaiset tapahtumat tuntuvat jotenkin hirmuisen pahalta.. 

Olen kertonut, että tietyt asiat ovat omiamme. Se lienee riittää vastaukseksi kaikkeen tähän. 

Sinullekin uusperseilijä! Eikö kaikkien ihmissuhteiden lähtökohta tulekin olla se, että niiden halutaan onnistuvan. (Myös niiden jotka myöhemmin saattavat päätyä eroon. ) Erot ovat tragedioita niiden kaikille osapuolille, myös niille aikuisille, mutta se ei saa sulkea pois sitä, etteikö ihminen saisi uskoa uuteen rakkauteen. Sellaiseen, joka kohdistuu paitsi siihen kumppaniin, myös lapsiin. Kuka määrittelee ajan, jonka jälkeen on ”turvallista” alkaa elää yhteistä elämää? Itse en ole sellaista missään nähnyt.

Katsele elämää Karoliina ihan rauhassa vaaleanpunaisten silmälasien läpi! Keski-ikäinen äiti-ihminen on kyllä ottanut huomioon sen mitä tapahtuu nyt, voi tapahtua huomenna tai mahdollisesti tapahtuu kymmenen vuoden päästä!  Näitä mustien lasien läpi katselijoita on maailmassa ihan tarpeeksi 🙂

Tiivistät hyvin ajatukseni: Vaikka elämässä on tapahtunut karmeita, haluan edelleen uskoa hyvään ja rakkauteen! Minulle kuolema olisi kyynistuminen. Sen tiedän, koska niin melkein tapahtui. 

Tuo sinun asenne on ihailtava! Kuulostat tosi täysipainoiselta ja fiksulta ihmiseltä, jolla on arvot kohdillaan! Lämmintä kevättä sinulle! 🙂

Kiitos 🙂 samoin sinulle !

Wau! Vitsi sä olet kyllä kone kun kaikkien niiden kauhistuttavien kommenttien jälkeen pystyt kirjoittamaan jotain tämmöistä. Mä itkisin varmaan edelleen peiton alla tai vastauskirjoitus olisi vähintään täynnä sarkastista ja ylimielisiä sivuhuomautuksia! Tästä saa kyllä inspiraatiota! Tosi paljon tsemppiä myös tulevaisuudessa ja toivottavasti tämänkin blogin kommenttikenttä ”siistiytyy” pian 🙂 

 

Kiitos tsempeistä <3 Elämä ja blogimaailma opettaa 😉

Kuka vastaa siitä mitä seiskassa kirjoitetaan? Varmaan seiskan toimittajat, luulisin.

Se, että kirjoittaa omaan blogiinsa minne on muuttanut, ei minusta kyllä sisällä mitään draamaa, vaan toteamuksen, että muutettu ollaan. En kyllä ymmärrä miksi se pitäisi pitää blogin ulkopuolella? Minä en ainakaan näe sitä perheen ”yksityisenä” asiana kun se on kaikkien nähtävissä ja todettavissa. Aika naurettavalta tuntuisi juuri sitä peitellä 🙂 Asuinjärjestelyt puolestaan ovat sisällöltään ihan muuta, näin minä ainakin tulkitsen. Karoliinan lienee myös aika vaikea kontrolloida sen ”läheisen” = eksän kirjoittelemisia, joten tämä toive – mikä olikin hyvin fiksu toive – olisi ollut ehkä parempi kohdistaa sinne.

Mutta hei Mangonsiemen, lopetetaan tämä keskustelu nyt hyvässä yhteisymmärryksessä, niin sinäkin pääset viimein rauhaan kun olet päättänyt jo useita kommentteja sitten lopettaa tämän blogin seuraamisen 🙂

Olen täysin samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitat liittyen bloggaamiseeni, rajojen vetämiseen jne. 

🙂

Minusta vaikuttaa että suurelta osin nuo negatiiviset kommentit ovat vain kateutta sellaisilta ihmisiltä jotka eivät ole tyytyväisiä omaan elämäänsä tai eivät kykene elämästään tekemään mieleistään. Itse olen myös hankasalmelais syntyinen ja aluksi ihmettelin Karoliinaa iltalehtien otsikoissa. Ihmetyksen ja mielenkiinnon takia sitten tätä blogia aloin seuraamaan. Vaikka ihan kaikki aiheet ei itseäni kiinnostakkaan niin tykkään seurata blogiasi ja pidän tyylistä miten kirjoitat. Ja niitä kiinnostavimpia aiheita ovat minusta juuri nuo tavalliseen elämään liittyvät aiheet. Samantyyppisiä asioita saatan mietiskellä itsekin omassa elämässä. Jännä tunne kun joku toinen osaa ne pukea sanoiksi omalla tavallaan omien kokemustensa kautta.

Voi miten kauniisti sanottu tuo viimeinen lause <3 Siksi minä kirjoitan, jotta saan ulos sen, mitä päässä liikkuu. Samasta syystä luen, että saan oivalluksia toisten tekstien avulla omasta päästäni.

Hanksu rulez!

Hei. Olen blogimaailmassa uusi ja Kolmistaan blogi on oikeastaan ollut ainoa blogi, jota olen salaa lueskellut vaikka ennen vastustin kaikkea sosiaalista mediaa.
Alunperin löysin blogin googlettamalla sanaa ero ja parisuhde. Itse olen edelleen pitkässä liitossa ja lapsiakin on eikä koskaan ole ollut parisuhteessa helppoa.
Tätä blogia olen lukenut koska on ihana kuulla oikeiden ihmisten rohkeista ratkaisuista ja on ihana olla onnellinen muiden rakkaudesta. Itseltä puuttuu se rohkeus isoihin tekoihin. Asioissa on aina monta puolta. Ja pettymyksiä tulee teki niin tai näin. On vaikea punnita kärsivätkö lapset enemmän nähdessään vaikeassa parisuhteessa elävät vanhemmat vai eronneet vanhemmat. Jokaisen elämä on omanlaisensa. Toivon kaikkea hyvää niin Tampereelle kuin myös lapsesi isälle. Ihmisiä me kaikki ollaan. <3

Kauniita sanoja!! Rohkeutta elää <3

Tuollaiset toistuvat vihjailut nimenomaan ovat pahimman luokan sosiaalipornoa.

Oli miten oli, nyt pitäisi hoitaa oma itsesi kuntoon ihan rauhassa ja katsoa, mitä asioita voi korjata ja mitä asioita on valmis korjaamaan tässä kaaoksessa. Nimittäin jokainen asia, jonka nyt korjaat, kun vielä voit, on tyttärellesi murrosiässä ja aikuisuudessa arvokkaampi kuin mikään muu asia maailmassa.

Ihmistä on vaikea korjata, joten se kannattaa pitää ehjänä.

Tämä on juuri sitä, mistä kirjoitinkin postauksessa: Jos netissä kertoo niinkin radikaalisti, että ”asioita tapahtuu myös blogin ulkopuolella”, se koetaan usein vihjailuksi, vaikka todellisuudessa vaan haluaa muistuttaa, ettei kaikki ole näkösällä. Niin kun ei varmasti itse asiassa kenelläkään ihmisellä. 

Korjaamisesta en tiedä, koska en tiedä, mihin viittaat. Se on totta, että kasvatus on kuin korttilinnan teko: Perusteet luodaan pohjalla. 

”Uskon kuitenkin, että vielä tulee hetki, kun kaikki tähän asti kerrottu ja ei-kerrottu näyttäytyy aivan uudessa valossa”

Monet bloggaajat onnistuvat erinomaisesti ja ammattimaisesti kirjoittamaan asiatekstejä myös hyvin henkilökohtaisista aiheista ilman vihjailuja ja muiden ihmisten ja blogien mustamaalaamista. 

Jos todella et halua luoda draamaa ja henkilösi ympärille kietoutuvaa, tunnepitoista spekulointia, minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi käytät tällaisia saippuaoopperatyylikeinoja, kuten ”jatkuu seuraavassa kirjoituksessa” ja ”kaikki ei ole sitä, miltä näyttää”. 

Minun on vaikea ymmärtää, mikä muuttopostauksesi pointti oli, kun selvästikään et halunnut keskustella lapsi-/eroperheen muuttoratkaisuista yleisemmin. Et myöskään koskaan avannut tänne niitä painavia perustelujasi, jotka varmasti hyödyttäisivät muita vastaavien pulmien kanssa puntaroivia.

Mielestäni on täysin ok, että jätät mitä tahansa elämäsi osa-alueita blogin (ja julkisuuden) ulkopuolelle ja kirjoitat, mistä haluat ja koet, että sinulla on jotain tärkeää ja yleishyödyllistä sanottavaa. Toivon myös, että ymmärrät olevasi asemassa, missä todella pystyt säätelemään saamaasi ja lapsesi saamaa julkisuutta.

Siinä mielessä olet oikessa, että jos kirjoittaisin vain ja ainoastaan esimerkiksi ruuasta, ei keskustelua syntyisi. Tuo, että pystyisin itse säätelemään saamani ”julkisuutta”, on kuitenkin täysin päätön väite. Jos Seiska aikanaan kirjoitti jutun sen pohjalta, millainen lastenhuone meillä on (kuvatkin oli lainattu laittomasti ilman lupaani blogista), ei sitä hirveästi ihmisen tarvitse tehdä, että juttuja revitään. Jos niin halutaan.

Jos lopettaisin blogin kokonaan, se olis tietysti ratkaisu. Jota en käytä. Ja selainen mauton, hajuton ja mielipiteetön blogi ei ole myös minun juttuni. 

Ja mitä tulee noihin  ”jatkuu seuraavassa kirjoituksessa” ja ”kaikki ei ole sitä, miltä näyttää”. Tosiaan postauksen mitta ei voi olla liian pitkä ja joskus asiaa on paljon. Silloin teksti on pilkottava. Tätä kutsutaan blogimaailmassa esimerkiksi postaussarjaksi. Niin ja kaikki ei ole sitä, miltä näyttää on fakta, joka varmasti pätee jokaisen ihmisen elämässä. Ainakin jossain vaiheessa elämää. 

Muuttopostauksen pointti oli kertoa, että olemme muuttaneet (ettei jengi ihmettele, miksi asunto ja kaupunki on toinen.)

Tämä nimenomaan oli pointtini! Mielestäni on aika eri asia, kirjoitetaanko Seiskassa lastenhuoneenne sisustuksesta, jonka olet jo itsekin julkaissut, vai parisuhteestasi, lapsesi huoltajuusjärjestelyistä yms.

Jälleen, mikään ei estä sinua pitämästä asuinpaikkaasi blogin ulkopuolella. Uteluihinkin olisi mahdollista vastata, ettet enää kirjoita blogiisi asuinjärjestelyistänne, jos todella et halua niistä keskustella niistä muiden, kuin läheistesi kanssa. Voisit myös ystävällisesti pyytää, etteivät läheisesikään kirjoittaisi aiheesta. Joo, joku kyylä saattaisi kirjoittaa vauvafoorumille, että Karkki asuu Tampereella meidän naapurissa.

Kyllä vain sillä, mitä yleismaailmallisia tosiasioita valitset jossain yhteydessä kirjoittaa, annat vaikutelman, että ne liittyisivät siihen asiaan erityisesti.

Mangonsiemen ja I1na!

Minä en ihan ymmärtänyt kaikkea, mitä Mangonsiemen kirjoitti, mutta kiitos teille fiksusti käydystä dialogista! 

Hyvä Mangonsiemen,

on ihailtavaa kuinka taidokkaasti heijastelet alkuperäisen kirjoittajan tekstejä omaan elämääsi ja kokemuksiisi. 

Sitähän me ihmiset kaiketi usein teemme, haemme tarttumapintaa itseemme toistemme kautta.

Paitsi, että se toimii pohjana millekään rakentavalle ja positiiviselle vain jos tiedät ja tunnet ihmisen tarinaa yhtään enempää kuin blogin tarinoiden verran. Ei peilistäkään näe koko kuvaa jos se on osittain peitetty, eikös. 

Meidän kaikkien elämä on täynnä haasteita, ei varmasti siis ole syytä polkea jalkoihinsa kanssakulkijoita enempää. Aivan yhtä paljon kuin itse kaipaat elämäsi käännekohdissa tsemppiä ja kannustusta, pohdi kuinka valmis olet sitä itse muille tarjoamaan.

Kun katsot omaan peiliisi, mitä sieltä näet?

Toivon sinulle paljon rakkkautta ja valoa ja kauniita ajatuksia, niitä ei ole meistä kenelläkään koskaan liikaa. 

 

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X