Vapaa parisuhteessa. Ja pari muuta pientä kolmekymppisen oivallusta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulle on alkanut merkitä vapaus. Kun joskus nuorempana upposin suhteisiin ja unohdin nopeasti sen, mitä itse halusin, yli kolmekymppisenä asiat ovat toisin. Enkä tarkoita nyt sitä, että vanhempana janoan sinkkuutta. Vaan ennen kaikkea henkistä vapautta riippumatta siitä, onko suhteessa vai ei.

Ehkä siksi, että perhe-elämä vie – luonnollisestikin – niin kokonaisvaltaisesti mukanaan, on minulle sen vastapainoksi ihan hirveän tärkeää tietyt omat tavat, ystävät, aika ja ennen kaikkea tunne siitä, että voin kompromissien lisäksi tehdä jotkut asiat yksin tai itseäni varten. Minulle vapaus onkin parisuhdestatuksen sijaan se henkinen tunne, jolloin koen, että minun ei tarvitse esimerkiksi luopua ammatillisista haaveistani tai omista ajatuksistani toisen ja toisten vuoksi. Suurinta vapautta lieneekin se, ettei ole pakko olla parisuhteessa ja silti haluaa eniten juuri olla siinä. Ei missään muualla. Silloin kompromissit eivät tunnu minkään tai kenenkään uhraamiselle, vaan asialle, jonka haluaa tehdä ilolla.

Joskus vapaus tai tunne siitä löytyy yllättävistä hetkistä tai paikoista. Yksi konkreettinen vapauden välikappale löytyi viime viikolla, kun istahdin ensimmäisen kerran pyörän satulaan sitten muuttomme. Olin siihen astikin liikkunut täällä Tampereella kävellen ja vähän bussilla, mutta suurimman osan matkoista olemme kuitenkin kulkeneet autossa niin, että minä istuin apukuskin paikalla. Minulla on kyllä ajokortti, mutta inhoan autolla ajamista, eikä kuskina olo tuntuisi minusta yhtään luontevalle. Koska en itse aja autoa ja koska kävellen ei tule lähdettyä ainakaan niin nopeasti kovinkaan kauas kotipihasta, olin kokenut, etten ollut vielä ottanut itse tätä kaupunkia haltuun. Pyörän satulaan istuminen muutti kuitenkin kaiken. Pyörällä ajaminen toi minulle sellaisen vapauden tunteen, etten olisi voinut koskaan uskoa! Tuntui, kun kaupunki olisi siinä samassa hetkessä tullut ison harppauksen lähemmäksi minua. Ja minusta tuntui sille, että pyörän selässä kuuluin tänne Tampereen maaperään taas rutkasti enemmän kuin ennen sitä. Yhtäkkiä olinkin osa kaupungin hälinää. Sovin pyörätreffit kaupungin laidalle, polkaisin sitten Koskariin ja sieltä Hämeenkatua esikoululle ja kotiin. Etsin kadoksissa olleen kaupan, kurvasin rannan kautta mummopyörä allani. Kokemus oli oikeasti aika huumaava!

Hassua, miten pienet asiat merkitsevätkään niin paljon. En olisi uskonut, että se sama vanha pyörä, jolla olen rullannut vuosikaudet, toimikin nyt yhtäkkiä menolippunani vapauteen. Välikappaleena minun ja kaupungin välillä. Sellaiseen henkisen vapauden tunteen luojana, jota en olisi muuten – ainakaan näin nopeasti – saavuttanut.

Joskus pienet jutut ovat niitä tärkeimpiä. Liikkuva pyörän poljin, valmiiksi tehty aamusmoothie tai pieni kosketus olkapäähän. Oikeasti pienet jutut ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä. Niistä muodostuu koko maailma.

-Karoliina- 

Kuva: Pixabay // Quote: Pinterest