Kolmistaan

Miksi tuhoaminen on niin hauskaa?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

On se kummallista, miten tiettyjen jo lapsen opetettujen rajojen rikkominen tuottaa niin paljon iloa vielä näin aikuisenakin. Se, että syö suklaata ennen ruokaa (tyhjään mahaan!) tuntuu kapinallisen hyvälle. Tai se, että valvoo liian myöhään, ostaa aivan turhanpäiväiset, mutta ihanat kengät. Tai tuhoaa kirjan. Kyllä vaan – kirjan, joka on aina ainakin meidän perheessä ollut niin pyhä esine, että sitä on täytynyt kohdella hyvin ja arvokkaasti.

Keri Smithin Tuhoa tämä kirja -kirja* on kuitenkin toista maata. Sen saa, ja se pitää tuhota. Miten yksinkertainen ja ah-niin-hauska idea. Jokaisella kirjan sivulla kehotetaan tekemään jotain ihan hullua: repimään sivua, kaatamaan sille kahvia, puraisemaan siitä pala tai hyppimään sen päällä.

Aluksi kirjan idea oli minusta järjetön. Miksi haluaisin tehdä jotain tuollaista? Mutta kummastuksekseni kirja vei mukanaan. Kun oli tuhonnut yhden sivun, mietti jo, mitä seuraavalla aukeamalla pitäisikin tehdä. Jotenkin kirjan sivujen läpikäynti oli niin päätöntä ja vailla järkeä, että tuntui, kun olisi saanut aikahypyten lapsuuteen. Siihen, kun heiteltiin kiviä tai silputtiin paperia pieniksi palasiksi ilman syytä. Ehkä kirjan suosio perustuukin siihen, että säntillisessä aikuiselämässä saa tehdä jotain näin järjetöntä. 

Tästä onkin tullut sellainen F:n ja minun yhteinen juttu. Vitsi sitä riemua lapsen silmissä, kun saa kerrankin – luvan kanssa – tehdä jotain näin kiellettyä. Ja nähdä, että äitikin heittäytyy joskus johonkin ihan pöhköön. 

Kirja toimii minusta sellaisena kapinallisena innoittajana tehdä asiat, isommatkin, välillä vähän ”väärin”. En tietenkään kannata asioiden tahallista rikkomista, mutta aina ei tarvitse olla niin korrekti. Ja jos yhden sivun vetely tussilla täyteen viivoja vapauttaa niin paljon energiaa, saa riemua aikaan, täytyy hulluttelua jatkaa tulevaisuudessakin. 

-Karoliina-

*saatu

Lue myös

X