Vuosi 2017 puolessa. Mutta mitä vielä edessä?

Tajusin maanantaina, että vuosi 2017 on jo puolessa välissä. Ja kuten niin usein minusta on viime vuosina tuntunut, on aika mennyt yhtä aikaa ihan hirveän nopeasti ja toisaalta samanaikaisesti asioita on tapahtunut niin paljon, että niiden kaikkien sisäistämiseen tarvitsee vielä ainakin tuplasti saman ajan kuin uuden vuoden raketeista on tähän hetkeen kulunut.

Tuntuukin sille, että tämä kesä-heinäkuun vaihde on sellainen käänteentekevä hetki tässä vuodessa. Se piste vuodessa, että paljon on takana, mutta vielä hirveästi asioita edessä, jotka tiedän, että tämän vuoden puolella pitää ja saa tehdä. Tähän hetkeen mennessä, kesäkuun viimeisenä keskiviikkona viimeisetkin muuttopölyt on saatu viimein karisteltua pahvilaatikoiden päältä, samoin henkisesti on alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että elämä alkaa asettua nyt näihin uomiin, jotka sille on annettu. Ensimmäisen kerran Tampere tuntui kodille Espanjan reissun toiseksi viimeisenä päivänä: Iski hirveä koti-ikävä ja nimenomaa ikävä Tampereen kotiin. Se oli hätkähdyttävä hetki. Koti tuntui oikeasti ensimmäisen kerran kodille, eikä vaan toisen ihmisen asunnolle, jonne olin tavaramme tuupannut.

Muutossa moni konkreettinen asia vei todella paljon henkisiä ja ihan fyysisiäkin voimavaroja. Nyt tuntuu sille, että vähitellen niitä kapasiteettejä voisi vapauttaa johonkin muuhunkin käyttöön. Ensinnäkin haluan, että loppukesän tavoitteeni on oikeasti nauttia kesästä. Kauhea sanoa, mutta vaikka tässä on ollut reissua ja juhlaa, en ole kuitenkaan todellisuudessa ihan tajunnut, että nyt on KESÄ. Se harvinainen parin kuukauden jakso tässä pitkässä Suomen vuosikierrosta, jota varten ja josta – ainakin minä – elän ja ammennan voimaa pimeisiin talvi-iltoihin.

Toinen tavoite tälle seuraavalle kuudelle kuukaudella on saada energiatasot kuntoon. Olen tullut siihen tulokseen, että monta vuotta kestänyt 4-6 tuntiset yöunet alkavat potkia nyt takaisin. Tekisi mieli nukkua koko ajan. Ja silti toisaalta valvoa yli puolen yön. Siinä on pieni ristiriita, johon täytyy löytää ratkaisu. Tilanne on siinä mielessä aivan kummallinen, että uni ei ole merkinnyt minulle tähän asti oikeastaan mitään. Muistan vielä syksyllä puhuneeni Maria Veitolan ja Maaret Kallion kanssa Alkuja-podcastissa siitä, kuinka olen tullut aina toimeen sillä määrällä unta, jota on ollut tarjolla. Noh. Ehkä nyt on se hetki, kun tiedän, että olisi ylipäätään mahdollisuus levätä enemmän. Ja siksi kroppa myös kaipaa enemmän unta.

En tiedä, onko kolmas kehityskohteeni varsinainen tavoite, mutta odotan syksyä poikkeuksellisen innolla. Itse asiassa: Jos olisin edes maininnut muina vuosina sanan syksy kesäkuun puolella, olisin itse vetäissyt itseäni avokämmenellä lättyyn. Nyt kuitenkin on sellainen olo, että voin yhtä aikaa elää kesää, sekä jo vähän fiilistellä tulevaa.  F aloittaa koulun. Se on ihan hirmuisen jännää. Miten meidän arki tuleekaan silloin menemään? Kuinka koulu alkaa, miten läksyt sujuvat, onko iltapäiväkerhon valinta osunut nappiin? Miten ystävyyskuviot muuttuvat kevään eskariajoista ja millä mielellä tyttö ylipäättään lähtee kouluun sen jälkeen, kun alkuhuuma on mennyt ohi.  

Syksyllä aloitan myös toisen kirjani kirjoittamisen. Se jännittää, pelottaa ja innostuttaa. Esikoisromaania tehdessä oma yksityiselämäni oli niin sekaisin, etten oikeasti edes tajua, miten sain sanoja Word-tiedostoon. Hauska nähdä, millaista kirjaa on tehdä hieman erilaisissa olotiloissa. Iskeekö ramppikuume? Painaako aikataulut päälle? Miten yhdistää tämä elämä kirjan kirjoittamiseen?

Joskus pitää ottaa konkreettisesti kalenteri käteen, istua alas ja katsoa, mitä on tapahtunut ja mitä – toivottavasti – on edessä. Tähdentää mieleensä saavutukset, tavoitteet, haaveet ja tämä hetki. 

-Karoliina-