Ei oo niin helppoo olla onnellinen
Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo muutaman viikon ajan, mutta jutun aloittaminen on aina tuntunut vaikealle. On ollut fiilis, että olisi paljonkin sanottavaa, vaan ei sanoja. Tunteita kun on niin vaikea joskus selittää konkreettisin kirjaimin.
Mutta minä yritän. Aloitetaan ihan alusta.
Minusta tuntuu, että luonteeni on sellainen, että olen parhaimmillani paineen alla, kriisissä. Kun elämä heittelee ja lunta tulee tupaan, seison huojumatta, vedän rauhallisesti henkeä ja mietin tsemppaavia ajatuksia: ”Kaikki on asenteesta kiinni” tai ”jokaisella pilvelläkin on kultaiset reunat”. Ja niissä hetkissä, kun on ollut vaikeinta, olen myös ihan aidosti kokenut olevani jollain tavalla myös kaikkein vahvimmillani. Siinä vaiheessa, kun läheiset ovat alkaneet olla jo vihaisia puolestani tai huolestuneita siitä, kuinka vaikka minä olen heistä saanut epäreilua kohtelua, olen usein ollut tyyni viilipytty, joka on halunnut muistuttaa muitakin siitä, että minä pärjään kyllä, ihminen on pohjimmiltaan hyvä, vaikka tekee virheitä ja niin edelleen. Niissä hetkissä minulta on löytynyt ymmärrystä, hermoja ja kykyä ajatella kokonaisuuksia.
Muistan hirveän hyvin sellaisia välähdyksiä elämäni ajalta, että seison vaikkapa aamulla tuulessa ja viimassa bussipysäkillä ihan karmean viikon ja aamun jälkeen. Teen hengitysharjoituksia ja hoen mielessäni jotain hyvän mielen mantraa. Astuessani aamubussiin oloni on jo parempi, jopa näennäisen valoinen, ja jatkan päivää kuin vähän paremmistakin lähtökohdista. Tsemppaan itseni hymyyn ja vaikka sama homma olisi pitänyt tehdä lukuisina aamuina ennen tätä, ja vaikka jokainen niistä illoista olisi kääntynyt jonkin todella muun kuin hyvän mielen puoleen, olen luottanut – kerta toisensa jälkeen – uuden aamun voimaan.
Minusta tuntuu – enkä nyt vaan viittaa elämäni parisuhdetilanteisiin vaan muuhunkin elämääni – että elin monta vuotta eräänlaisessa kriisitilassa. Ja kun kriisitilassa elelee useamman vuoden, siitä tulee normitila. Sellainen tapa elää, että alkaa pitää kaikkea stressiä, pahaa mieltä ja huonoa oloa tavallisena. Ja vaikkei sellaista elämää tietenkään haluaisi, alkaa paha olo olla samalla ikään kuin turvallinen olotila. Se, josta tietää, mitä saa. Se, jonka kanssa on tottunut kulkemaan.
Nyt tämän kevään ja kesän aikana olen huomannut, että minun päässäni (vai sydämessäni?) on aika kummallinen epämuodostuma: Minun on hirmuisen vaikea olla onnellinen. Tai sanotaanko näin, että onnellinen vielä hetkellisesti osaan olla. Mutta sillä tavalla pitkäjänteisen rauhallisesti tyytyväinen, luottavainen ja onnellinen, ettei koko ajan tarvitse pelätä, koska tilanteet ja tuulet kääntyvät.
Kun tapasin viime kesänä A:n, olin jo valmiiksi onnellinen. Olin löytänyt sellaisen tasapainon itseni ja elämäni kanssa, että heräsin varmasti joka ikinen aamu hymyyn. Ja sitten kun vielä ihastuin ja rakastuin tuon olotilan päälle, on sanomattakin selvää, että fiilikset eivät ainakaan laskeneet. Mutta – ja iso mutta onkin: Olen analysoinut, että näissä molemmissa onnellisuushetkissä uskalsin olla onnellinen vain ja ainoastaan siksi, koska tiesin, että hyvän olon lisäksi mukana olisi myös ripaus jos toinen haikeutta. Ehkä suruakin. Sitä minulle tuttua kauraa.
Koska: Sinkkuna tiesin, että vaikka olinkin tyytyväinen siihen tilanteeseen siinä hetkessä, en voisi olla loppuelämääni onnellisesti yksin. Ja sekös pelko vähän tasapainotti onnellisuushormonejani alaspäin. A:n tavatessani taas puolestaan varjoksi täydelliselle ilakoinnille lankesi tieto alkavasta etäsuhteesta, joka sekin oli aika iso särö täydelliseen olotilaan. Näissä molemmissa tilanteissa minulla oli siis kuitenkin jonkinlainen negatiivinen tunne myös päällä hyvän olon lisäksi. Ja se jos mikä – karmeaa myöntää – teki minulle turvallisen olon. Turvallisen olon olla onnellinen.
Asiaa tarkemmin ajateltuna melankolia onkin ollut minulle teinivuosista asti jonkinlainen pelastusrengas elämän käänteissä. Niin hullulle kun se tuntuukin myöntää, olen usein kokenut, että minulla on ollut enemmän uskallusta olla onnellinen surun keskellä kuin siinä rauhaisassa luontaisesti onnellisessa olotilassa. Ehkä silloin asiat ovat tuntuneet enemmän realistisille. Ja toisaalta: Kun ei odota paljon mitään ja lähtökohdat eivät ole kummoiset, onnellisuus – mahdollinen sellainen – on kiva ylläri. Eikä toisaalta pety niin paljon, jos tippuu matalammalta. Pienillä odotuksilla kun ei voi myöskään pettyä niin suuresti.
Yhtään suurentelemattaa asiaa, elän juuri nyt sellaista elämää, jota olen aina halunnut elää. Enää ei tarvitse stressata liian kovasta työtaakasta, rakkaansa ikävöinnistä, lapsensa ensihetkistä uudessa ympäristössä tai juuri mistään muustakaan. Olenkin monta kertaa pohtinut, etten muuttaisi nykyisestä elämästäni yhtään osasta, vaikka saisin taikalampulta kolme toivetta. Mutta samalla, kun olen tästä tilanteesta ihan hirmuisen kiitollinen, on tilanne myös ihan kauhean hämmentävä. Minun kun on niin vaikea tottua siihen, että asiat ovat hyvin! Sitä ikään kuin pelkää, että jos ei edes vähän pidä melankoliaa, pelkoa, haikeutta tai surua läsnä, koko homma levähtää käsiin.
Tämän loppukesän, syksyn ja ehkä loppuelämäni tavoitteeni onkin opetella olemaan rauhassa onnellinen. Luottamaan siihen, että joskus ihan kokonaisvaltaisen hyvä olo on sallittua. Ehkä joku hetki voin hoilata Olavi Uusivirran tahtiin ”On niin helppoo olla onnellinen” ilman, että ajattelen sanojen olevan sarkasmia.
-Karoliina-
Jaa oma kokemuksesi