Ällö,ruma ja tyhmä minä. Eli sisäisen vihapuheen anatomia!
Minun pikkusiskoni, Auroora Aamurusko -blogin Auroora, kirjoitti viime viikolla itsensä tykkäämisestä, itseensä kohdistuvasta tyytymättömyydestä ja siitä, kuinka ”aina kuulee vaan sitä itsekriittistä kommentointia omasta selluliitistä tai muutamasta lisäkilosta. Itseensä kohdistuneeseen vihapuheeseen on turtunut.” Tuo postaus ravisteli minua ja sai pohtimaan, kuinka tuttua, tavallista ja hyväksyttävää itsensä alentaminen on. Kuinka normaalia onkaan kohdella itseään huonosti. Tirautin pienet kyyneleetkin, koska tiesin, että olin yksi Aurooran tekstin naisista.
Muistan vuosia sitten lukeneeni lehtijutun siitä, kuinka itselleen pitäisi puhua kauniisti. Silloin tuo juttu lähinnä nauratti minua. Itselleen puhuminen kuulosti jollekin hihhulitouhulle. Samoin se, että itseään pitäisi tervehtiä peilistä aina lempeästi hymyillen. Kuka nyt itseään tervehtisi!
Nyt kun ikää, selluliittia, ryppyjä, silmäpusseja, kiloja ja katkenneita hiuksia on enemmän kuin ennen, olen alkanut ymmärtää tuon itselleen puhumisen merkityksen. Itse asiassa – tein tänä keväänä testin. Ja olin aika kauhuissani.
Huomasin kevään aikana, että sairastelut, huonot yöunet, ikävöinti ja muuttoon liittyneet kommervenkit alkoivat näkyä minussa negatiivisella tavalla. Olen aina ollut se peruspositiivinen tyyppi, joka on vetänyt synkät hetket sisulla läpi. Kun oli tullut rämmittyä oikein kunnolla suossa ja edessä olikin kukkaniityt, iski yhtäkkiä outo olo. Se, että onnellisena olo olikin vaikeaa. Mutta myös se, että minuna olo ei yhtäkkiä ollutkaan helppoa. Aloin puhua itselleni rumasti. Itsestäni.
Olen kirjoittanutkin teille joskus, että olen mielestäni aina omannut sellaisen perushyvän itsetunnon, joka on auttanut minua monissa elämän käänteissä. Sellaisen fiiliksen itsestäni, että on ollut hyvä olla minä. Heikkouksine ja vahvuuksineen. Ja olen voinut vieläpä elää molempien kanssa.
Tänä keväänä asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin, että yhä useammin minun ei ollut hyvä ollakaan minä. Yhä useammin oli sellainen ekan menkkapäivän ällöolo (jos tiedätte, mitä tarkoitan), vaan kun tämä ”menkkaolo” saattoi kestää viikko- ja kuukausitolkulla. Yhtäkkiä aloin kokea olevani jollain tapaa vääränlainen, vaikken tiennyt edes miten. Paradoksi sinänsä, että pitkästä aikaa koin, että ulkopuolinen paine puuttui. Miksi sitten tein sen itse itselleni?
Kun huomasin, kuinka eriskummallisesti olin alkanut käyttäytyä, päätin, että asialle olisi tehtävä jotain. Aloin kirjata kännykkäni muistioon ylös asioita, joita päivän aikana ajattelin itsestäni. Ja voin sanoa, että lista oli niin surullinen, että oikein itseään hävetti. Muistion rivit täyttyivät toinen toistaan typerämmistä jutuista ja rumimmista sanoista. Sellaisista, että piti ihan hieraista illalla listaa lukiessa silmiään, olinko minä tosiaan kirjoittanut nuo rivit. Olin muuttumassa hyvää vauhtia ihmiseksi, joka ei pitänyt itsestään.
Tuosta hetkestä alkoi muutos, joka ei tosiaankaan vielä ole kokonaan ohi, mutta suunta on oikea. Piti nähdä konkreettisesti muistion ruudulla se, millaiseksi olin muuttamassa ja millainen en missään nimessä halunnut olla. Piti oikeasti alkaa tervehtiä itseään kauniisti, puhua itselleen pehmeitä sanoja ja kirjata ylös ihania ja kiitollisuutta herättäviä hetkiä ja olotiloja. Piti alkaa harjoitella taas minuna olemista. Sellaisen, jonka olin aina ennen ollut ja jollaisen tunsin entuudestaan.
Kun A sanoo minulle nykyisin jonkin kauniin asian tai kohteliaisuuden, lisää hän usein perään ”sanonpahan vaan, vaikket sä kuitenkaan usko”. Se kuvaa hyvin sitä, kuinka vielä vähän aikaa sitten kehuihin suhtauduin ja kuinka valheellisille ne mielestäni kuulostivat. Minusta tuntui, etten ansainnut niitä tai etteivät ne voineet kertoa minusta. Nykyisin yritän – aina kun vaan yhtään rehellisesti niin voin sanoa – tokaista perään ”kyllä mä uskon” tai ihan vaan yksinkertaisesti ”kiitos”.
Sitä kiinnittää huomiota, kuinka puhuu muille, mutta joskus oma sisäinen puhe ja sen laatu unohtuvat. Sanoin tuolla postauksen alussa, että minulle on kertynyt ikää, ryppyjä ja muuta ei niin imartelevaa. Mutta muistinko sanoa, että olen aika ylpeä siitä, mitä olen saanut työlläni aikaiseksi? Kuinka kivat silmät, hyvä tilannetaju tai suorat hampaat minulla on? Kuinka välillä taputan itseäni olalle, kun saan pidettyä tulisen luonteeni kurissa ja hermot (muka)viilipyttymäisinä? Niin. Sellaisia – kivoja asioita, harvoin tulee pohtineeksi.
Sanottaisiinko ei kaikelle sisäiselle vihapuheelle. Puhuttaisiin vaihteeksi kauniisti ja katsottaisiin – niin hassua kun se aluksi onkin – itseämme lempeästi peiliin.
-Karoliina-
Kommentit (4)
Nyt puhut asiaa <3
Ihana teksti 🙂 Just tällaisia miettinyt itsekin tänä keväänä. Siihen on munkin tapauksessa vaikuttanut yllättävä ”onnen kääntyminen”, se, että oma elämä näyttää valoisammalta kuin pitkään aikaan.
Ja kun ajattelee yhteiskunnan tilaa tällä hetkellä, puheenaiheita jotka käy kuumimpana, niin uskon, että jos ihmiset alkaisivat suhtautua myötätuntoisemmin itseensä, niin varmasti sitten myös muihin ihmisiin. Se ei varmaan olisi tässä maailman tilassa pahitteeksi 🙂
Sain parikymppisenä lahjaksi Irja Askolan ja Anja Porion kirjan ”Mikä Nainen” ja siinä on runo, joka nousi mieleeni luettuani postauksesi:
”Mitä elämässäsi muuttuisi
Siskoni
jos vähitellen alkaisit puhella itsellesi ystävällisesti?
Kohtelisit kuin rakkainta ihmistäsi
kyselisit vointiasi
täyttäisit toiveitasi.
Mitä elämässäsi muuttuisi
Siskoni
jos vähitellen alkaisit puhella itsellesi armahtavaisesti?
Kohtelisit itseäsi kuin
kunnioittamaasi ihmistä:
arvostaisit piirteitäsi
hyväksyisit virheitäsi
etkä enää motkottaisi huonommuuttasi,
nalkuttaisi pesemättömistä pyykeistä
kirjoittamattomista kirjeistä
siivoamattomista komeroista
laiminlyödyistä vierailuvelvoitteista
lisääntyneistä liikakiloista.
Mitä tapahtuisi
Siskoni,
jos alkaisit puhella itsellesi kuin ystävälle?”
Ihana teksti ja mulle ainakin tosi ajankohtainen, kiitos siitä <3!