Kolmistaan

Ei vanhemman tarvitse olla aina läsnä. Joskus voi siivota varaston.

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Jopas on ollut erikoinen päivä. Edelleen on ollut vähän toipumista lauantain tammerfesteilystä. Voi sanoa, että tällä nykyisellä juhlintakokemuksella yksikin festari-ilta tuntuu kropassa. Onneksi menimme sentään eilenillalla mökille – josta kyllä tulimme jo tänään takaisin  – mutta jossa sai koisia 10 tunnin yöunet aitassa ja saunoa myös festaripölyt pois jäsenistä.

Ristiriitaista kyllä, samalla kun olo on ollut vähän tällainen resuinen, on tullut pohdiskeltua arkea ja vanhemmuutta. Jotenkin tuossa mökkimatkalla vaan mieleeni tuli eräs lehtihaastattelu, jonka luin viime viikolla. Siinä julkkisuudesta tuttu äiti kertoi, kuinka hän lasten ollessa kotona keskittyy sataprosenttisesti heihin. Samantyylisiä haastatteluja ja mielipiteitä olen lukenut viime vuosien aikana useammankin kerran. Pisti vaan pohtimaan, millaista se sataprosettinen läsnäolo on. Onko sille tarvetta ja kuinka nämä ihmiset konkreettisesti toimivat?

Olen itsekin toki sitä mieltä, että lapsen kuuluu tulla kuulluksi. Että hänellä tulisi olla olo, ettei hän jää aikuisten elämän, töiden ja murheiden jalkoihin. Olen itse yrittänyt vähentää työntekoa F:n ollessa kotona ja aina tasaisin väliajoin havahdun siihen, että tajuan räplääväni puhelinta ihan ilman mitään järkevää syytä. Haluan, että meillä jutellaan porukalla ruokapöydässä, F:n asioista ollaan kiinnostuneita, hän saa touhuta omiaan, mutta osallistua myös yhteistiin kotipuuhiin.  Se, että aikuisen pitäisi olla koko ajan sataprosenttisesti läsnä, on kuitenkin aika hurja pyyntö. Koska kotihan on lasten ja aikuisten KOTI. Se paikka, jossa tehdään kotitöitä, rauhoitutaan, keskustellaan, kerätään voimia, ollaan sosiaalisia ja toisaalta ihan erakkoja. Koti on paikka – niin aikuiselle kuin lapsellekin – jossa kuuluisi olla vapaa suorituspaineista. Ei siellä minusta tarvitse keneltäkään vaatia sataprosenttisuutta yhtään mistään.

Se, että ihminen jaksaa olla muutaman tunnin työpalaverin ajan koko ajan sata lasissa tai puolituttujen kanssa illallisella silmät ja korvat täysin auki, on vielä käsitettävää. Se, että joku pyrkii kotioloissa sataprosenttisuuteen, tuntuu kuitenkin aika armottomalle. Itse asiassa siitä tulee minulle sellainen olo, ollaanko kodista ja perheestä jotenkin jo niin vieraantuneita kaiken uraputken, harrastusputken ja muun sosiaalisen elämän keskellä, että koti, perhe ja arki yhdessä ovat vain yksi suorituspaikka lisää.

On ihanaa, että on vanhempia, jotka haluavat antaa lapsilleen itsestään kaiken. Mutta omalla esimerkillään aikuinen voi opettaa lapselle myös armollisuutta siinä, että vähintään koti on sellainen paikka, jossa voi välillä olla epätäydellinen. Joskus se, että jokainen perheenjäsen puuhaa omia juttuja ilman sataprosenttista läsnäoloa, voi olla paras tapa osoittaa kodin ja perheen voima. Se, että uskalletaan olla  hiljaa ja uskalletaan antaa tilaa, on aika hienoa.

Kun mietin eilen, pitäisikö minun aloittaa varastontyhjennysoperaatio F:n ollessa kotona vai muualla, ajattelin ensin automaattisesti, että homma on tehtävä silloin, kun F ei ole kotona. Mietin, että hukkaan kallisarvoista yhteistä aikaa, jos alan projektiin esimerkiksi syksyllä koulupäivien jälkeen. Sitten havahduin oman ajatuksenjuoksuni järjettömyyteen: Jos varastoa ei voi inventoida, mansikoita pakastaa tai laskuja maksaa lapsen ollessa kotona, on läsnäolokeskustelun seuraaminen mennyt minulla vähän liian pitkälle. Niin ja miksi hemmetissä koen lapsen leikkiessä leikkipuistossa (jossa hän ei itse ole edes tuon taivaallista kiinnostunut äidistä vaan ennemmin kaikista niistä omanikäisistä kavereista) huonoäitifiiliksiä, jos kaivan esille puhelimen tekstatakseni vaikka omille ystävilleni? 

Ehkä sataprosenttista läsnäoloa ennemmin tulisikin korostaa sitä, että lapsi tietää, että kotona ja kotiväen kanssa saa olla kotona. Omine ja yhteisine puuhineen, hiljaa tai äänessä. Ihan rennosti. Ja ennen kaikkea ihan tavallisesti, arkisesti.

-Karoliina-

Lue myös

X