kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 27.07.2017

Otan loparit! Eli miksi tämä työnteko ei ollut minua varten?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
5 kommenttia

Kirjoitin toukokuun lopussa siitä, miksi minusta jokaisen, jolla siihen olisi vain mahdollisuus, tulisi tehdä töitä kotona. Kirjoitin, kuinka kotitoimistossa töiden tekeminen poista monta arkista ongelmakohtaa: Aikaa jää työmatkakulkemisen sijaan työntekoon. Virastoasiointi helpottuu, kun voi olla oman aikataulunsa herra. Ja sunnuntaifiiliskin katoaa.

Vaikkei mikään noista kertomistani asioista ole valhe – päinvastoin – tiesin jo tuota postausta kirjoittaessa, että parin kuukauden testijakso kotona työskennellessä oli todistanut sen, ettei minusta olisi täyspäiväisesti kotona olemaan. Ei sittenkään, vaikka kirjoittaja ei välttämättä tarvitse muita ihmisiä ympärilleen ja pääosin työnteko – oli se sitten kirja, blogi tai muut kirjoitustyöt – on yksinäistä puuhaa.

Ennen kun tein kahta työtä – sitä sosiaalista päivätyötäni ja hiljaista iltojen kirjoittelua – kuvittelin koko ajan, että kotityöskentely olisi unelmani. Haaveilin niistä rauhallisista aamuista, kun voisin aloittaa työnteon ilman meteliä ja ruuhkabusseja. Haaveilin siitä, että samalla kun tekisin töitä, voisin pyöräyttää illallisen.

Totuus tästä hommasta oli kuitenkin toinen. Tai ei nyt aivan toinen, mutta kuitenkin kaikkien positiivisten puoliensa lisäksi myös yllättäen aika ankea. Kotona työskentely toki helpotti monta arjen aikatauluasiaa. Oli suorastaan luksusta, että saimme kävellä aamuisin F:n kanssa rauhassa ja kiireettömästi eskariin. Niin ja kellon sai laittaa soimaan monta tuntia myöhemmin kuin mihin olimme tottuneet. Lapsen sairastelukaan ei aiheuttanut megajärjestelyjä töiden suhteen. Mutta sitten se kaikki muu: Se oli aika kurjaa!

Koin, että kotona työskentely – ainakin näin kokopäiväisesti – lamautti minut. Kun päivällä ei ollut selkeää rytmiä, eikä minun tarvinnut pakosta oikein kunnolla ”herätä” ihmisten ilmoille, laahustelin pitkin kotia kollarihousuissani päivästä ja viikosta toiseen. Se, että ennen olin osannut tehdä tiukemman elämän aikataulun vuoksi vaikka viikon postaukset kerralla pakettiin yhdessä pitkässä iltapäivässä, nyt en useinkaan saanut moninkertaisessa ajassa aikaiseksi kuin yhden tekstin. Ja siihenkin olin tyytymätön.

Myös muu energiatasoni laski. Pyyhin öisiä unihiekkoja silmistä vielä iltapäivälläkin ja kun hommia oli vähän, alkoi jokainen arjen pikkiriikkinen hommakin tuntua isolle. Jos edellisessä elämässä kaupassa käynti oli yksi pikkuinen päivän sivujuonne matkalla paikasta A paikkaan B, nyt saatoin miettiä monta tuntia kotona, josko viitsisi kävellä puolen kilometrin päässä olevaan kauppaan. Aloin tajuta, että jos jatkaisin näin, kohta minusta ei olisi mitään jäljellä.

Vielä tänään ja hetkisen kirjoitan näitä tekstejä tässä kotityöpöydällä naputtaen. Pyykkikone jauhaa toisessa huoneessa. En ole vielä ehtinyt pestä hampaita ja meikkikin pitäisi saada kasvoille ennen kuin päivä käynnistyy kokonaan. Jos oikein pinnistelen, ehdin tehdä nämä hommat ennen kuin F ja A tulevat menoiltaan kotiin.

Parin viikon päästä asiat kuitenkin muuttuvat. Otan loparit tästä kotitoimistopaikastani ja käännän uuden sivun työnteossani. Kun F aloittaa koulun, myös minulla alkaa uusi aikakausi – Aloitan työnteon työhuoneella, jonne aamuisin mennään, jonka pöydän ääressä juovat kahvia muutkin ihmiset ja jossa kuulen puhetta (tai ainakin toisten näppisten ääniä). Se tuntuu aika hemmetin hyvälle! Kuka tietää, jos alan taas vaikka harjata hiukseni ja jätän verkkaritkin 24/7 -käytöstä sohvalöhöilyä varten.

-Karoliina-

Kommentit (5)

Tässä on kyllä puolensa. Ehkä parhaiten toimii niin, että on vähän molempia. Teen itse välillä etätöitä ja välillä olen toimistolla. On aika luksusta, kun voi osallistua etäpalaveriin vaikka kylpytakki päällä. Ja vaikka nukkuu pidempään, silti ehtii aloittaa työt aikaisemmin, kun aikaa säästyy työmatkoista. Toisaalta olen etäpäivinäkin pyrkinyt siihen, että viimeistään lounasaikaan ollaan normaaleissa vaatteissa ja naama pestynä. Ja mieluusti niinä päivinä pitää sitten lähteä illalla jonnekin, kun taas toimistopäivinä en välttämättä lähde. Toimistopäivät koen parhaina silloin, kun tarvitsee apua tai pitää kysyä jotakin joltain, kotipäivät taas yleensä muuten, niin ei ole häiriötekijöitä. Vähän sellaista itsensä johtamistahan tämä on:)

Mäkin oon aina haaveillut kotitoimistotyöstä, mutta tiedostanut tuon riskin siitä, että homma saattaisi nopeasti muuttua aika flegmaattiseksi myös muutoin kuin työnteon osalta. 😀

Sen sijaan olisi kyllä ihanaa, jos olisi työ, jota voisi toisinaan tehdä kotona. Olen tosi kateellinen frendeilleni, jotka voivat halutessaan ja tilanteen niin vaatiessa pitää kotitoimistopäivän. Vaikka edes yhden viikossa. Ehkäpä sellaiseen duuniin tarjoutuu joskus mahdollisuus 🙂

Mulle selviää pian, saanko uuden työpaikan etätyöntekijänä. Se on ollut unelmani, mutta saa nähdä mitä todellisuus on. Onneksi olen epäsosiaalinen ihminen. 😀

P.S Aloitin uuden lukupiirin
http://www.lily.fi/blogit/lukupiiri

Hyvä aihepiiri ja kiinnostava teksti. Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella freelancer-työstä ja kotitoimistolla etäilystä, mutta mullakin se valitettavasti menee just tossa löhövaatteissa laahusteluun. Kun työympäristö on kodista erillinen tila, siihen osaa suhtautua eri olemisen tasona kuin mitä koti on. Kun on töissä, on töissä. Viimeksi kun itse tein etähommia niin siinä kiinnosti kovasti pyykinpesu ja pölyjenpyyhintä ja ylipitkä lounastauko munakasta pohjaan polttaen… 

Kannatan kyllä työpaikkoja, jonne voi ja pitää matkata!

Heh – mä olen just tuossa vaiheessa, että mieluiten haluaisin vain kirjoittaa kotona 😀 Pistän tämän postauksen korvan taakse, ja vannon – mikäli haaveeni toteutuu – että herään ihmisten aikoihin, teen aamurutiinit kuten tekisin toimistolle lähtiessäkin, ja eristän oman työhuoneen, jonne menen töihin vain täysin pukeutuneena.

(Todellisuus tulee varmaan olemaan just tota rähmäsilmähaahuilua läppäri sylissä hahahaha.) 

Mutta hyvä kuitenkin että kokeilit tuota, onpahan nyt ns. poissa sun systeemistä, eikä tarvi jossitella. 🙂 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X