kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 15.08.2017

Onko some-minä (ja some-sinä) valhetta?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
9 kommenttia

 

Kuvittelen aina välillä, että minua ei koske somen lainalaisuudet. Että olen sen verran old school, että kunhan vaan räiskin kuvia vaikkapa Instagramiin. Ne ei useinkaan ole otettu kummoisemmalla vehkeellä kuin puhelimeni kamera. Enkä ajattele, että sivullani olisi oltava jokin tietty ulkoasu, värimaailma tai tunnistettava tyyli. Joskus tulee kolme selfietä putkeen ja sitten viikon vaan pelkkiä ruoka-kuvia.

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, brändään minäkin itseäni koko ajan. Vahingossa ja toisaalta tahallani niin, että luon itselleni rajoitteita ja raameja. Ei minusta näy jäätäviä darrakuvia, bikineissä otettuja herutteluja tai en kovinkaan usein kiroile teksteissäni, vaikka oikeassa elämässä – näin olen kuullut – olen välillä aikamoinen rääväsuu. Se, mitä minusta näkyy somessa, ei ole valhetta. Mutta se on rajattua. Jotain jätetään ulkopuolelle.

Hassua, miten tässä näkyvyysasiassakin minun oman pään sisälläni tuulet muuttuvat vuosien ja kausien myötä. Se, missä ennen kuvasin blogiin koko kotini jokaista yksityiskohtaa myöten, nykyisin se ei tuntuisi yhtään luontevalle. Toki koti saa vilahdella blogissa, mutta nyt juuri tuntuu sille, että haluan pitää kodin yksityisenä alueena. Vaikka siltä osin olenkin laittanut yhden rajoituksen lisää, koen toisaalta jollakin tapaa rentoutuneeni täällä blogissa hirveästi sen jälkeen, kun lopetin opettajan työt. Minusta tuntuu – en tiedä näkyykö se ulospäin – että olen nyt sisimmistäni paljon enemmän teille auki kuin ennen.

Nimittäin koko sen ajan, kun olin sekä bloggaaja, että opettaja, mietin ehkä piinallisuuteenkin asti sitä, voinko puhua joistain oman elämäni aiheista. En siksi, että en yksityishenkilönä niin olisi ollut valmis tekemään. Vaan siksi, että mietin, voinko tehdä niin opettajana. Minulle oli (ja olisi edelleen siinä tilanteessa) hirmuisen tärkeää se, ettei kenellekään oppilaistani tai heidän vanhemmistaan olisi tullut sellainen olo, että ylitän rajoja. Etteivät he olisi joutuneet kiusaantumaan kirjoituksistani ja niiden aiheista. Ja että heillä olisi säilynyt luotto siihen, että koulumaailma – jossa minun mielestä pitää olla äärimmäisen tarkka vaitiolovelvollisuuden kanssa – saa aivan oman rauhansa siitäkin huolimatta, että minä myös bloggasin.

Kävimme katsomassa pari viikkoa sitten Emma Watsonin ja Tom Hanksin tähdittämän The Circle -elokuvan. Siinä Watsonin näyttelemä nuori Mae Holland saa unelmatyöpaikan The Circleksi kutsutussa yrityksessä, joka on kuin iso, jättimäinen Facebook, Snäppi, Instagram ja Google-imperium yhdessä paketissa. The Circlen työntekijät hengaavat työpaikkamaailmassaan kaiket päivät ja yöt, jonka lisäksi heidän oletetaan jakavan elämänsä jokainen hippunen somessa. Tarinan edetessä – paljastamatta nyt juonta sen enempää – somen ja kaiken julkiseksi tekemisen ongelmat alkavat konkretisoitua.

Vaikka leffa olikin lajityypiltään skifi, oli se minusta aivan tätä päivää. Niin paljon kun rakastankin somea. Se on minulle työ ja huvi, elämää rikastuttava (öhöh, myös konkreettisesti) osanen, jota ilman en varmasti osaisi edes elää. Samalla The Circle sai kuitenkin pohtimaan myös tätä some-maailman nurjaa puolta, taas kerran. Emma Watsonin Mae Holland -hahmo muun muassa kertoi elokuvassa, että kun hän tietää, että häntä kuvataan, hän on parempi ihminen. Hän toimii paremmin kuin ilman, että asiat tehdään julkisiksi.  Tuo lause pysähdytti minut. Toki on hyvä, että ihmiset tekevät hyviä tekoja – kaunista ruokaa perheelle, hyväntekeväisyyttä joulun alla tai kertovat rakastavansa ystäviään – mutta kuinka moni jättäisi tuo hommat tekemättä, jos eivät voisi samalla paistatella hetken omarakentamassaan glooriassa. Aloin pohtia, kuinka moni ihminen tekee elämästään kauniimpaa, on itse kauniimpi tai kaunistelee totuutta somessa? Ja millaisen paineen se meille jatkuvasti luokaan!

Onko sinun suhtautumisesi someen, somenäkyvyyteen ja asioiden rajaamisen somesta pois tuttua? Entä tunnetko ihmisiä, joiden some-minä ja todellisuus ovat kaukana toisistaan?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: paita ja leggarit, Mainio (saatu) // takki, BikBok // pipo, Billebeino // kengät, Vans // huppari, Noisy May

Kommentit (9)

Moi!
Ei liity tähän postaukseen, mutta mistä olet hankkinut hiustenpidennys-postauksen kuvissa näkyvän Noisy Mayn -paidan. En löydä sitä mistään.

Moikka, itse funtsailin tuota samaa kun kesäkuussa perustin blogin. Linja oli sinänsä helppo määrittää siitä jo mitä jaan instassa, ilman mitään tarkoin harkittua tyyliä koska se on eniten minua. Rajaan pois parisuhteeni ja ihan henkilökohtaisimmat asiat, ei se minusta väärää kuvaa kenellekkään anna. Ei ainakaan oma elämä niin super ihanaa ole vaan aika tavallista niin en itse koe saavani millään yltiöpäisellä hehkutuksella lisää elämän iloa. Vaikkakin joskus olisi hyvä hypettääkin jos hyvin menee, sekään ei ole keneltäkään pois. Itse olen sitä ikäluokkaa että ymmärtää sen että elämässä on muutakin niitä kivojen kuvien ihania hetkiä tai muuta täydellistä elämää. Ja uskon siihen että moni nuori ei sitä ymmärrä. Nyt olen itse ollut enemmän aktiivinen somemaailmassa niin välillä hätkähtää sille still-otokselle mikä on siitä yhdestä kuvakulmasta otettu. Ja käsitelty. Kirjoittelinkin  viime viikolla pohtivan tekstin, kun funtsailin elämän polkuja sekä perspektiiviä elämään. Löytyy osoitteesta sanseblogi.blogspot.fi

Hyviä aatoksia. Ja kiitos, kun vikkasit blogistasi. Tsemppiä blogimaailmaan! 

Vähän samanlaista pohdintaa somesta on ollut itsellänikin. Välillä vähän ärsyttää selata Facebookia tai instaa, kun kaikki postaavat samanlaisia ”elämäni on niin ihanaa”-juttuja. Ei sillä, että haluaisin nähdä puolituttujen elämän nurjia puolia, mutta jotenkin somen välittämä kokonaiskuva on vaan niin falski. Ei näy itkua, ei sotkua, ei siivoamista, ei kommunikaatio-ongelmia – kaikkia niitä asioita, joita elämään kuuluu. Kuvataan elämästä vain niitä kauniimpia puolia, ja niihinkin lisätään filtterit. Oma mutu on, että homma alkaa menemään niin falskiksi, että kohta tulee joku backlash. Odotan innolla 🙂

Hah! Ymmärrän, että ympärille halutaan jakaa hyvää oloa, ja tämän takia postataan kauniita asioita. Mutta mulle alkaa myös tulla tämmöisestä hehkutuksesta välillä ähky. Samoin, kun en oikein jaksa niitä kauniita valkoisia kuviakaan. Haluan todellisuutta. Joka voi myös olla kaunista. 

Itse ajattelen samoin kuin sinä – someni ei ole valhetta vaan rajattua. Koen olevani siellä aito, mutta siellä näkyy vain yksi puoli minusta. Mun mielestä on tärkeää että jokainen miettii niitä rajojaan ennen julkaisua, eikä vasta jälkeenpäin. 🙂

Rajojen miettiminen on varmasti meidän sukupolvellemme vielä niin uusi juttu, koska ei tämmöistä ole tarvinnut vielä 10 vuotta sitten miettiä. Onneksi virheistä – omista ja muiden – voi oppia. Ja seuraava sukupolvi on varmasti hirmuisesti viisaampi. 

Ostin paidan Jyväskylän Vero Modasta 🙂 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X