Minä olen ollut äiti nyt kuusi ja puoli vuotta. Tai jo yli seitsemän, jos asian laskee alkaneesi siitä hetkestä, kun sain tietää odottavani F:ää. Ja minähän lasken.
Voisi kuvitella, että joku haju äitiydestä on tässä ajassa jo saavutettu. Ja tottahan se on, että identiteettini on ensin äidin rooli ja sitten vasta kaikki muut. Että kun joku huutaa puistossa ”äiti”, käännän pääni. Mietin vedenpitäviä lenkkareita, jogurttien sokerimääriä ja sitä, kuinka paljon harrastuksia on liikaa vaan ei liian vähän. Olen äiti aamulla ekana ja illalla vikana. Ja keskellä yötä, tietysti. Kun herään rasahduksiin, joiden äänen vain lepakoiden pitäisi kuulla. Kun käytän yöpissalla, yövedellä ja kun peittelen paljaat varpaat ohimennessäni.
Vaikka moni asia äitinä on tuttua, rutiininomaista ja tavallista, yhä useampi asia tulee edelleen yllätyksenä. Tämän ja viime vuoden haastavin ja yllättävin paikka on ehdottomasti ollut ymmärrys siitä, ettei lastaan – sitä omaa rakasta maailmannapaansa – vaan voi pitää ikuisesti kaikissa elämän tilanteissa vierellään. Pienet taaperot on helppo liittää kinttuun kiinni. Joskus sitä silloin oikein toivoi, että voi kun voisi käydä edes vessassa yksin. Mutta kun aikaa kuluu – yllättävän vähän lopulta – yhtäkkiä lapsi ei olekaan jatkuvasti vierellä. Se viilettää ulkona kamujen kanssa, haluaa käydä yksin R-kioskilla ja mennä koulun pihaan niin, että sinä jäät portin ulkopuolelle. Siellä se vaeltaa isossa maailmassa, iso reppu selässä, etkä voi tehdä mitään muuta kun löysätä napanuoraa. Yhtäaikaisesti äiti sisälläni on ylpeä ja peloissaan.
Ero lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa on iso asia monella tavalla. Se on mullistus, jonka merkittävin päähenkilö on luonnollisestikin lapsi. Kauan, oikeastaan aivan koko eroprosessin ja siitä seuranneen ajan tulikin oikeasti vaan mietittyä lasta. Itselle kun päätös ei aikanaan ollut päähänpisto, vaan tarkkaan harkittu viimeinen vaihtoehto, joten ajattelin, ettei minulla olisi tässä asiassa enää varsinaisella erohetkellä mitään prosessoitavaa. Mutta oli silti.
Vaikka F asuukin minun ja A:n kanssa, on hänellä toki myös biologinen isä. Isä, jonka luona ollessa on omat kuviot, rutiinit, ystävät ja sukulaiset. Erilaiset lakanat, iltapala ja säännöt. Aivan toinen maailma, jonne minä en kuulu millään tavalla.
Vaikka pidänkin ihan hirvittävän tärkeänä sitä, että F saa viettää aikaa myös Helsingissä ja ylläpitää suhteitaan toisiin biologisiin juuriinsa, on tilanteessa myös opettelun paikka erityisesti minulle. Yhtäkkiä se tyttö, joka ei viiteen vuoteen tehnyt juuri mitään ilman minua, näkee ja kokeekin asioita, joista minulla ei ole mitään hajua. Hän käy paikoissa, joissa itse en ole käynyt. Näkee ihmisiä, joita minä en tunne.
Samanaikaisesti, kun tajuan näiden kokemusten vaan rikastuttavan tyttäreni elämää ja haluan kannustaa häntä rohkeuteen ja omien asioidensa tekemiseen, koen sisälläni pientä pelkoa. Olen tajunnut, että nämä ovat nimittäin juuri niitä ensimmäisiä hetkiä lapsen kasvun varrella, jotka viestivät siitä faktasta, että lapset ovat vain lainaa. Ne eivät ole sinun eikä minun omaisuuttani, vaan aivan omia itsejään, joiden maailmasta tulee heidän maailmansa. Heidän elämänsä siitäkin huolimatta, että vanhemmilleen he ovat koko maailman iästä riippumatta.
Olen tajunnut sen, että tämä oma surutyöni lapsen maailman suurenemisestä olisi ihan varmasti tullut eteeni ennemmin tai myöhemmin, vaikka biologinen perhe olisikin pysynyt kasassa hamaan tappiin. Eroperheissä nämä asiat – kuten monet muutekin – pitää vaan kohdata paljon aikaisemmin kuin ne muuten tulisivat vastaan.
Ajan kulun juoksemisen ymmärtäminen tekee sen, että olen tietoisesti päättänyt nauttia nyt jokaisesta yhteisestä hetkestä perheenä ja F:n kanssa vieläkin enemmän. Siitäkin, että edelleenkin joku joskus huutaa vessan oven takaa tai tarvitsee sen kuudennen peittelyn illassa. Onhan se raivostuttavaa välillä, mutta piru kun olen alkanut ymmärtää, ettei sekään ja tämäkään ole ikuista. Luo kummasti hohtoa arkiseen arkeen tuo oivallus.
-Karoliina-
P.S. Mainio-lahjakortin voitti Anna-Maija H. Pistäthän minulle postia?
Kommentit (7)
Voitko kuunnella kyyneltymättä Maaritin ”Lainaa vain” ?
Tyttären syntymän jälkeen ei ole onnistunut minulta…
Wau. Puit sanoiksi juuri sen, mikä on täälläkin pyörinyt mielessä: lapset ovat meillä lainassa ja siksi onkin äärimmäisen tärkeää antaa heille ne parhaat mahdolliset eväät. Kirjoitat värikkäästi ja koskettavasti, kiitos. <3
Mielenkiintoinen sattuma on myös se, että täälläkin on eroperhe, jossa ekaluokkalainen on pääosassa kolmen välittävän aikuisen kanssa: äidin, isän ja isäpuolen. Tästä syystä samaistumispintaa on paljon, joten taidan jäädä seurailemaan blogiasi entistä aktiivisemmin.
Elisabet | http://www.fashionpoetry.eu
Kirjoitat hyvin, rikkaasti ja kiinnostavasti. Olen kuitenkin pistänyt merkille, että taidat olla kovasti ajatusviiva-friikki? Kaksoispiste tai pilkut toisivat elävyyttä tekstiin. Ei muuta. Lapsilainasta samaa mieltä.
Voi tiedän 😀 Se on heikkouteni. Erityisesti blogatessa. Ennen olin älytön puolipisteen käyttäjä. Tämä tuli nyt sitten vieroitusoireena!
Vähän saattoi mennä roskia silmiin tämän lukiessa. Oma poikani on vielä pieni, mutta kasvaa kohisten. Miten niistä pystyy luopumaan, niisk!
Se onkin suurin taitolaji: Luopua, mutta olla silti tavoitettavissa ja tukena. Huoh! Vaikeaa!
Tuollaiset kappaleet ovat kohtalokkaita. Joku niissä iskee suoraan ytimeen! Monet Johanna Kurkelan ja Anna Puun biisit tekevät saman!