kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 03.09.2017

Tätä ei saisi sanoa ääneen: Minulla on ensikerran oma perhe

Teksti
Karoliina Pentikäinen
24 kommenttia

Moni teistä on toivonut rehellisiä postauksia meidän arjesta ja uusperhe-elosta, mutta olen osin arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista oikeasti alusta asti. Tai sanotaanko, että olen ainakin miettinyt näkökulmani ja rajaukseni näihin juttuihin todella tarkasti. Se, etten ole halunnut kertoa lapsen reaktioista, tunteista tai hassuista, koskettavista, sydäntä hätkähdyttävistä tai kiperistä kommenteista tilanteen keskellä, on tietysti jollakin tapaa rajoittanut antamasta konkreettisia esimerkkejä meidän perheen arjesta, mutta se ei ole lopulta ollut kokonaan kirjoittamisen haasteiden taustalla. Minusta on tuntunut, että jos kerron tästä hetkestä, on minun ihan pakko tarkastella elämääni vähän kauempaakin, ja siinä tapauksessa edessä on mitä todennäköisemmin teksti, joka voi loukata joitain lukijoistani. Täytyy myöntää, että olen ollut tässä suhteessa vähän nössö – myrskyjen pelkääminen on rajoittanut monta tärkeää perheaiheista kirjoitusta.

En tiedä, miksi nyt kuitenkin koen, että tämä syksy on minulle monella tapaa käänteentekevä. Minusta on alkanut tuntua yhä vahvemmin sille, että vaikka vaikeneminen on kultaa ja monella tapaa olen pitänyt tietyt asiat pois blogini sivuilta, olen myös ymmärtänyt, että jos meinaan olla sellainen perhebloggaaja, joka haluan aidosti olla, tulee minun tarttua myös aiheisiin, jotka herättävät tunteita. Ydinperhe kun on edelleen Suomessa sellainen pyhä yksikkö – toki syystäkin – josta kirjoittaminen on turvallista. Mutta kun aihe menee uusperhekategoriaan, moni kokee, että siinä on jotain kummallista. Mutta tiedättekö mitä: Tavoitteeni on muuttaa tuota kaavaa! Tässä kun ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin jossain toisessakaan perhemuodossa. Vai miltä kuulostaa se, että välillä elämä on ihanaa ja täynnä ristiin rastiin annettuja suukkoja ja lihapullakastikkeet edessä vietettyjä sydämen sykkyrälle saavia iltaruokahetkiä? Välillä kitinää, väsymystä ja sanaharkkoja aivan turhista asioista? Nukkumaanmenoajoista, omista menoista ja tyhmistä sukista. Niinpä. Ihan sitä tavallista perheenä oloa, vaikka ovessa onkin kolme sukunimeä yhden sijaan.

Moni tuttu ja tuntematon on kysellyt, onko uusperhe arki ollut vaikeaa ja kuinka perheeksi hioutuminen on sujunut. Tietysti tämä on hirveän uusi tilanne meille kaikille. Ei sitä sovi, eikä tarvitsekaan kiistää. Perinteisellä tavalla perheen perustamiseen kun voi valmistautua edes sen yhdeksän kuukautta, ja senkin jälkeen asioihin on aikaa totutella lapsen kasvun myötä. Uusperheissä asiat menevät kuitenkin toisin. Eihän mies ollut esimerkiksi koskaan aikaisemmin elänyt lapsiperhearkea. Lapsen asuinpaikka puolestaan taas muuttui ja hänen sukunsa laajeni kertaheitolla. Minulla haastavinta on ollut varmasti se, että olen tajunnut olevani se linkki, joka teki meidän perheestä perheen. Olen monta kertaa kokenut, että koska minun vuokseni – tavallaan – tässä tilanteessa ollaan, en voi tuottaa kenellekään pettymystä. Yhtä aikaa haluan olla sekä hyvä puoliso, että aina läsnä oleva äiti. Niin ja olisihan tässä tämä ihan minun oma henkilökohtainen tonttinikin esimerkiksi töiden ja oman hyvinvoinnin hoidon saralla mukana, joten paletti ei ole aina ihan yksinkertainen.

Vaikka uusperheen perustaminen ei olekaan aivan haasteetonta – ja tässä tulee nyt siis ajatus, joka saattanee herättää kiukkua ja jota olen panttaillut sisälläni kauan – koen, että ihan ensimmäisen kerran aikuiselämäni aikana minulla on ihan oikea perhe. Sellainen yksikkö, josta olen aina haaveillut ja jonkalaisen mallin sain lapsuudesta kotoani.

Selitetäänpä nyt vähän tarkemmin, mitä tarkoitan. Minä olen elämäni aikana seurustellut – sanan mukaisesti ”vakavasti” – useammankin kerran. Haaveenani on ollut aina – ennen F:ää ja F:n syntymän jälkeenkin – se iso perhe ja aikuisten ihmisten parisuhde, mutta monista syistä se on useinkin jäänyt vaan haaveasteelle. Parisuhde kun on kahden kauppa. Ja jos pariskunnalla on hyvin erilaiset näkemykset toimivasta liitosta, ei homma vaan voi lopulta onnistua. Joskus minä olen ollut auttamatta se suhteen heikoin leikki. Vielä kypsymätön haihattelija, joka ei ole tajunnut yhteiseen hiileen puhaltamisesta yhtään mitään. Joskus toisella puolikkaalla on ollut taas vähemmän kiinnostusta olla yksikkö. Olisi helppo ajatella, että suhteen laatu olisi toisen osapuolen vika tai ansio, mutta en usko siihen. Uskon ennemmin siihen, että toiset ihmiset tuovat toisistaan parempia, toiset huonompia puolia esiin. Ja silloinhan kyseessä on yhteinen ongelma, jos joku kommunikaatiossa ei toimi. Mutta tässä hetkessä ja näiden kahden ihmisen ympäröimänä ensimmäisen kerran elämässäni koen, että minulla on sellainen perhe, jota voi perheeksi kutsua. Sellainen yhteiseen hiileen puhaltava sakki, joka ei tietenkään ole – kuten elämä ja ihmiset eivät ole – täydellinen, mutta jonka keskellä koen asioiden olevan oikein. Ja se on muuten tunne, jonka onnellisuusastetta ei voi edes oikein selittää. Sellainen rauhan tila, jossa ei tarvitse enää jossitella tai riuhtoa eteenpäin. Hassua, miten sellainen itselle oikea elämä löytyy joskus paikasta, josta ei uskonut sen löytyvän.

Nyt kun siellä osa teistä kerää jo kiukkua ja haluaa kertoa, että lapsellani on kyllä muukin perhe, haluan sanoa, että tiedän kyllä tämän varsin hyvin. Tuo, että minä koen ensi kertaa, että minulla on perhe, on vaan minun, tämän äidin ja aikuisen naisen sisäinen tunne. Tiedän nimittäin, että lapsellani on ollut koko elämän perhe ja hän myös varmasti koki perheen hajoavan, kun hänen biologiset vanhempansa erosivat. Se on selvää, ihan kiistatonta. Ja siksi asiaan tuli ja tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Uskon kuitenkin myös siihen, että lapsi myös näkee nyt sen, millaista meidän ja hänen elämänsä on muutosten jälkeen. Hänellä on – jos vaan tuemme häntä oikein – kaikki maailman rahkeet nähdä perheen, sen ison, monisukunimisen ja vähän hassunkin, voima elämässään.  

Meillä keskustellaan tästä perheasiasta luonnollisestikin nykyisin ihan hirveän paljon. Ja vaikken juuri olekaan enää perillä F:n toisen biologisen suvun asioista, haluan aina tuoda esille F:lle sen, kuinka tärkeää tuo suku kaiken muun lisäksi ja kanssa on. Että hän saa olla ylpeä kuuluessaan niin moneen sukuun ja perheeseen. Omistaessaan niin monta rakastavaa syliä, serkkua, tätiä, setää ja isovanhempaa. Koska hänhän elää nyt kolmen perheen ja suvun vaikutuspiirin alla, eikä mikään niistä saa tuntua toista huonommalle. En halua, että lapsi joutuu koskaan häpeämään tai kokemaan huonommuutta joistain – biologisista tai ei-biologisista – juuristaan.

Ydinperheajatus on ihana, tavoiteltava ja kaunis. Jos niin saa elämänsä perheen, se on varmasti helpoin tapa olla onnellinen, koska silloin välttyy ihan hirvittävän monelta mutkalta ja arjen kommervenkilta. Arvostan, kunnioitan ja ihailen kaikkia niitä, jotka ovat saaneet parisuhteen ja perheen toimimaan ikään kuin alusta asti oikein. Mutta. Iso mutta. Ja oikeasti myös syy, miksi minä haluan tämän tekstin kirjoittaa:

Haluan tuoda esille sen, että perhe voi olla niin monella tapaa ja niin monen eri syntymekanismin kautta. Itse kuvittelin aina viime vuosiin asti, että ydinperhe on ainoa oikea tapa elää perheenä ja kaikki muut tavat vaan sen halpoja – hirvittävän paljon huonompia – kopioita. Vähän häpeällisiä ja vääriä. Mutta tiedättekö mitä? Elämä, se tosielämän elämä, osoittautuu välillä ihan joksikin muuksi, mitä on joskus ajatellut. Siksi haluan tsempata teitä muita, jotka elätte vähän erilaisessa perheessä tai ehkä haaveilette jostakin muustakin kuin nykyisestä, mutta ette syystä tai toisesta uskalla elää omanlaistanne, juuri teille sopivaa, elämää. Haluan muistuttaa siitä, jonka ehkä itse olisin halunnut kuulla silloin, kun koin epäonnistuneeni: Tässä elämässä on nimittäin moni muukin tapa olla perhe kuin se perinteinen ydinperhemuoto. Ja lopulta biologialla ei ole juurikaan tekemistä perhetunteen ja onnellisuuden kanssa. Se on minusta ihan hirvittävän lohdullista. Se antaa mahdollisuuden siihen, että kaikki on mahdollista. Silloinkin, kun jo ajattelee, että kaikki on jo menetetty.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

 

Kommentit (24)

Ihana teksti!

Koen itse vahvasti samoin. Minun perheessäni on neljä henkeä ja kolme sukunimeä. Esikoisella on neljät isovanhemmat (joista yhtiä en edes tunne) ja kuopuksella kahdet. Kukaan perheemme jäsen ei ole puolikas, vaan ihan kokonainen rakas ihminen. Elämä tällä kokoonpanolla ei aina ole helppoa, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois <3

Asiaan täysin liittymätön huomio. En jaksa enää noita katkoviivoilla eroteltuja virkkeitä. Tehokeinona toimii, mutta nyt on lipsahtanut ylikäytön puolelle. Sori, oli pakkoa avautua.

P.S. Tärkeä teksti ja sanoma!

Kuten jo aikaisemmin sanoin, ajatusviivat on paheeni 🙂

Hyvin kirjoitettu.

Minulla ja puolisollani on yhteisiä vuosia kymmenen ja kaikenlaista on osunut matkan varrelle. Kolme lasta muun muassa. Oli ajanjakso, pitkä sellainen, jolloin halusin erota. En halunnut sellaista ihmistä elämääni ja olen aika varma, ettei puolisonikaan halunnut minunlaistani omaansa. Mietin, miten voisimme erota ilman, että lapsemme huomaisivat sitä 🙂 minulle oli ja on ensiarvoisen tärkeää pitää juuri tämä perhe koossa ja toimivana. Haluan tämän perheen kanssa yhteiset muistot, haluan lapsille yhden lapsuudenkodin jne. Samalla tunsin tukehtuvani parisuhteeseen. Tilanne kesti vuosia. Vähitellen tajusin, että minun on erotettava parisuhde perheestä. En voi itsekkäästi tavoitella oma henkilökohtaista romanttista onnea lasteni kustannuksella. Pystyimme kuitenkin toimimaan perheenä jotakuinkin kohtuullisesti. Keskityin siihen. Koska onnea ei ole vain parisuhde. Minulle toi valtavasti iloa ja onnea se, että olimme perhe, vaikka parisuhde ei tuonut muuta kuin pahaa mieltä.

Vähitellen tilanne laukesi. Olosuhteet muuttuivat ja saimme askel askeleelta puhuttua, minkälaisessa suhteessa kummankin olisi hyvä olla. Ja nyt voisin kuvailla tilannetta samoin kuin sinä. Nyt meillä on ihan oikea perhe, sellainen, jossa parisuhdekin tuntuu hyvältä. Olen onnellinen, että olin itsepäinen jääräpää, enkä luovuttanut, vaikka moni samassa tilanteessa varmasti olisi ihan perustellusti tehnyt. Koska kun on pitkään yhdessä ja kokee kaikenlaista, tulee väistämättä vaikeita aikoja. Vielä vaikeampia, jos ne kuuluisat kommunikointitaidot eivät kerta kaikkiaan ole kovin kummoiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vaikeiden aikojen jälkeen olisi luvassa keveämpää tai etteikö uusia taitoja voisi oppia. Olen onnellinen, että osasimme antaa aikaa ja tilaa uuden oppimiselle ja kuin ihmeen kautta, löysimme taas toisemme, vaikka olimme ajautuneet valovuosien päähän toisistamme.

Ihanaa syksyä!

Ihailtavaa sinnikkyyttä, jossa kokonaisuus meni yksityiskohtien ohi. Ihanaa, että työnteko kannatti ja koette nyt onnea <3

Tää oli tosi hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen teksti! 🙂

Mietin kuitenkin asiaa siltä kannalta, että onko vähän väärin sanoa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun sulla on perhe? Onhan se perhe, jos äiti, isä ja lapsi asuvat saman katon alla. Se ei ehkä ollut sulle se unelmiesi ja haavekuviesi perhe, mutta niille muille perheenjäsenille se saattoi olla onnellisuutta tuova, heille aivan riittävän hyvä ja toimiva perhe. Siksi tuntuu toisaalta vähän arveluttavalta, että sitä pitää julkisesti vielä kaivella, koska se ikään kuin vie muilta perheenjäseniltä niiden hyvien muistojenkin maun pois. Hienotunteisuus on nykyään ehkä vähän aliarvostettua? Joskus mietin, pitäisikö jotkut asiat pitää itsellään siksi, ettei tuottaisi enempää tuskaa tai pahaa mieltä muille ihmisille, vaikka jäisikin hyvä blogipostaus kirjoittamatta.

En halua mitenkään arvostella bloggaamistasi tai kuulostaa tylyltä. Enemmänkin nykyään yhä enemmän pohdituttaa se, missä menee oman ja muitten ihmisten yksityisyyden raja, mitä kannattaa jakaa ja mitä ei, varsinkin kun kuvioissa on lapsia mukana.

Mukavaa syksyä sinulle 🙂

Juuri näistä syistä halusin postauksessa tuoda esille, että kyse on omasta tunteestani. Ei siitä, miltä asiat ovat ulospäin näyttäneet, tai sitä, miten toiset ovat asian kokeneet. 

Hienotunteisuus on ihana asia. Mutta samalla se on myös isku vaimentaa ääniä, joiden tulee myös kuulua.

Loistava kirjoitus – ”katkoviivoineen” kaikkineen :).  On hyvä olla parisuhteessaan sitkeä, se on totta, on huonompia ja parempia aikoja. Jos huonot ajat kuitenkin jatkuvat vuosia, on ahdistava olo ja ristiriidat olennaisissa asioissa ovat sovittamattomia, lienee kaikkien osapuolten kannalta parempi miettiä muita vaihtoehtoja. Muutenhan kipeään ratkaisuun ei päädyttäisikään, niin kipeä se varmaan jokaiselle sen kokeneelle se on – kaikessa helpottavuudessaankin sitten vihdoin viimein. Tämän tiedän omalta kohdaltani ja näin on ymmärtääkseni ollut sinunkin kohdallasi.

Kuten jo tekstissäsi arvelit, tulee tämä aihe ja varsinkin sen otsikointi herättämään kovasti tunteita. Jos tekstisi luki  tarkkaan saattoi siitä lukea  – ja tavoittaa – sen mitä ilmeisesti tarkoitit – eli sen, että SINUN tunnemaailmassasi elät nyt sellaista elämää, jonka ITSE koet henkisesti perhe-elämäksi millään lailla vähättelemättä perhettä, joka sinulla oli lapsesi biologisen isän kanssa. Jokaisella meillähän on mielessämme enmmän tai vähemmän tiedostettu kuva siitä, millainen perheen tunneilmaston tulisi olla ja millaiset roolit siinä tulisi olla.

Mielestäni olet hyvin vähän avautunut aikaisemmin tästä perheeseen – uuteen ja vanhaan – liityvästä kuviosta ja tuntemuksista. Koska kirjoitat perheblogia, on hyvä että toit tämänkin verran näitä asioita esille. Tämä on kipeä ja kielletty aihe monille, jossa mestaroijia riittää. Moni jakaa nämä tunteesi, siitä voit olla varma.

PS. Käytin runsaasti ajatusviivaa. 🙂

 

Sait kopin siitä, mitä kirjoituksellani juurikin hain. Tunteet, todellisuus ja ”todellisuus” kun ovat niin ihmiskohtaisia. 

 

Apua, en vaan voi olla kommentoimatta että ensi kerran kirjoitetaan erikseen 😀 

No niin on: Auts! Huomasin, kun jaoin postausta someen (oikein!), mutta en enää viitsinyt tänne korjata, kun oli mennyt jo bittiavaruuteen. Pidettäänkö se merkkinä päivästä – taas – kun ihminen tekee virheen. 

Tällaiset kirjoitukset tuntuvat minusta valtavan tärkeiltä.

Olen kasvanut melkein koko ikäni erilaisissa, hyvissä, huonoissa ja ihanissa uusioperheissä. Uusista suhteista on syntynyt lisää sisaruksia, minulle ihan oikeita ja tärkeitä. Lapsena ja vielä aikuisenakin saa liian usein vastata kysymykseen ”Kuinka moni niistä on oikea?”. Ja kun vastaan, että ihan jokainen on minun oikea sisarus, on vastaus usein kuulijasta väärä. ”Siis kyllä sä tiiät, oikea, kokonainen, samat molemmat vanhemmat.”

On jotenkin surullista, että joku toinen kokee oikeudekseen määritellä minun sisarusteni oikeuden tai vääryyden tai minun perheeni merkityksen.

Erityisen tärkeäksi aihe on noussut sen jälkeen kun isäpuoleni yllättäen kuoli. Hän oli minulle isä sanan jokaisessa merkityksessä, vain biologinen side puuttui. Pelkäsin, että joku pitäisi minun suruani vähemmän merkityksellisenä ja valmistauduin puolustamaan suruani ja selittelemään sen oikeutusta. Viime keväänä, aivan yllättäen, monen vuoden jälkeen joku sitten sanoi ”Onneksi oli vain isäpuoli, ei se sitten oo niin paha”. Siinä minä seisoin ja tuntui, että en saa henkeä. Taas joku määritteli ja arvotti minun läheiseni merkityksen, ilman parempaa tietoa vain biologiaa katsellen.

Ja minä kerroin. Kerroin isäpuolesta, joka oli minulle maailman tärkein ja eniten isä. Tyypistä, jonka kuolema jätti niin kovan jäljen, että elämä tuntui tyhjältä ilman.

Meillä kaikilla on erilaiset ja omanlaiset perheet. Jokaisella on myös oikeus omaan henkilökohtaiseen kokemukseen perheestä. Ei toisen, ulkopuolisen tarvitse määritellä, luokitella, arvottaa tai puolittaa perheenjäseniä kokijan puolesta. Eikä siihen ole kenellekään ulkopuolisella oikeutta

Lopulta tärkeintä on, turvalliset ja tärkeät ihmiset, joiden kanssa saa jakaa elämää. Ei se, kuka on oikea tai vähemmän oikea.

Voi! Mä olen todella pahoillani ensinnäkin sinun suuren menetyksesi johdosta, mutta myös siksi, kuinka ajattelemattomia kommentteja olet joutunut kestämään. 

Olen kuitenkin iloinen, että jaoit tämän tarinan täällä. Se on taas yksi osoitus siitä, kuinka tärkeitä monenlaiset perhesuhteet on.

Itse pystyn puhumaan vain erovanhemman näkökulmasta. Teidän menneiden aikojan uusperhelasten kommentit ovat erityisen tärkeitä, koska niiden kautta voi myös yrittää vaikuttaa nykyhetkeen oikealla tavalla. 

Kiitos ja voimia <3

Tärkeintä on rakkaus. Sehän meistä lopulta jää jäljelle senkin jälkeen kun täältä lähdemme. Uskallus ja rohkeus, ilman niitä ei pärjää. Oon iloinen, että oot nyt onnellinen.

Kiitos <3 Ihania sanoja! 

Mä tunnistin tuosta lopusta tosi paljon omia ajatuksiani. Mun yksin perustama pieni perheeni ei ole tosiaankaan se perinteinen malli, eikä ollenkaan se mistä vuosikaudet haaveilin. Mutta nyt kun kirjoitan tätä kommenttia niin että vauva makaa vieressäni leikkimatollaan ja kissa torkkuu metrin päässä tuolin alla, niin en voi ajatella muuta kun että mulla on maailman söpöin ja ihanin perhe, mun oma, ihan oikea perhe. Ehkä joskus tähän perheeseen kuuluu myös mies, mutta nytkin meidän on hyvä.

Se perinteinen ydinperhe nyt vaan ei meidän kaikkien osalta toteudu, mutta ei se tarkoita ettei voitaisi muissa tilanteissa kokea että kaikki on juuri nyt hyvin ja oikein.

Ihana kuulla, että olet onnellinen noin ja koet, että tekin olette ihan oikea perhe. Niin kuin olettekin!

Ihania hetkiä vauvan ja kissan kanssa <3

Itseäni kummastuttaa tämän julkaisun ajankohta, että miksi juuri nyt? Luin tämän lämmöllä ja ajatuksella, mutta silti minulle tuli hieman sellainen olo että on jotenkin hassua että puhut tälläisistä asioista kun suhdetta on takana kaiketi reilu vuosi. En halua vähätellä, mutta minulle tulee olo että tutustuminen toiseen ihmiseen on vielä pahasti kesken. Siksi ehkä tämä postaus tuntuu niin kummalliselta, vaikka hyviä pointteja siinä olikin hyvin paljon. Enkä halua dissata oloasi, tämähän on vain ulkopuolisen silmin tehty havainto, eikä vie sinun kokemustasi pois.

 

Huomasin myös pienen tunnelman siinä, miten puhuit aikaisemmista suhteistasi. Ehkä hieman vähätellen. Itse näin vanhempana koen, että taannoiset parisuhteeni ovat olleet hyviä. Vaikka ovatkin entisiä ja joskus erottu hieman huonostikkin. Mutta silloin, kun olen ollut sen ihmisen kanssa -olen ollut monin kerroin onnellinen. Se unohtuu välillä eron kynnyksellä. Olen ollut onnellinen silloin, ja tämä ihminen on ollut elämässäni siinä vaiheessa. Me kasvamme ja tarpeemme muuttuvat ja ihmiset jatkavat eri suuntiin silloin.

En tiedä lukevatko entiset miehesi blogiasi. Mutta minua loukkaisi lukea kuinka joku kertoo että nyt vasta ekaa kertaa tuntee olevansa perhe. Tästä pääsenkin taas siihen mitä kerroin alussa: mikä oli postauksesi todellinen tarkoitus.

 

Jokatapauksessa, kaikkea hyvää.

Hmm. Miksi juuri nyt? No varmaankin siksi, että elän nyt vaihetta, jossa tämä hetki ja elämä on ajankohtaista. Tuntuisi jotenkin hassulle ajatella, että voin kertoa aiheesta vasta esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, jolloin olisin uusperheasioiden konkari (jos silloinkaan). Uskon, että minkäänlainen perhe tai parisuhde ei ole koskaan valmis, eli jos sitä odottelisin, en olisi koskaan oikea henkilö kirjoittamaan oikeastaan mistään. 

Tunnelman huomaaminen on varmasti jokaisen lukijan tulkinnasta kiinni. Sehän on selvää, että jos suhde – mikä tahansa, kenen tahansa entinen – olisi täydellinen, eroja ei tulisi. Puhuin tuossa kuitenkin kaikista elämäni ex-parisuhteista, joiden laatuun olin itse yhtä syyllinen kuin sankarikin. Sellaista se on ja kaikesta oppii, vaikkei se olisi loppuelämän juttuja. En kuitenkaan suostu vähättelemään tämänhetkistä oloani vain siksi, että jollekin saattaa tulla jossain paha mieli. Asioiden pohdiskelu menneen, nykyisen ja tulevan kautta on oma tapani elää ja myös kirjoittaa. 

Uskon myös, että sinun ei tarvitse loukkaantua muiden puolesta. 

Postaukseni tarkoitus lukee postaukseni viimeisessä kappaleessa. Haluan kannustaa ja tsempata. Normalisoida muutkin perhemuodot kuin ydinperheen. 

Viittasin kyllä kommentissani kaikkiin ex-kumppaneihin, ei kehenkään yhteen henkilöön -se olisi ollut outoa. En missään vaiheessa muuta väittänyt 🙂

 

 

Esikoinen kerran ihanasti esitteli mieheni koulukaverilleen: ”…ja tässä on mun plus-isi” <3

Kauniisti sanottu, että kukaan ei ole puolikas. Mikähän nimikomitea keksisi kauniimmat sukulaissuhdenimet ”puolikkaalle”?

Vastaa käyttäjälle Karoliina Sallinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X