Feministi haluaa naisille vaatteet. Myös urheilussa (ja niiden erätauoilla)
F katsoi viime viikolla Susijengin peliä. Tauon aikana miehet menivät puimaan urheilustrategioitaan, naiset saapuivat pelikentälle tanssahtelemaan niukoissa asuissaan.
”Hei noi tytöt tanssii tuolla”, sanoi tyttäreni.
”Joo näin on”, vastasin pientä feminististä happamuutta äänessäni.
”Onks tyttöjen peleissä poikia tanssimassa?”
”Ei taida olla.”
”Ai miks ei?”
”Aivan. Miksi ei? Olisiko siksi, että tässä maailmassa jyllää vieläkin sellainen patriarkaalinen äijäkulttuuri, jossa naisen tärkein tehtävä on pääsääntöisesti olla vain nätti lisuke. Jotta miehille jäisi vielä vähän enemmän tilaa paistatella ja toimia”, ajattelin, mutta tyydyin vaan vastaamaan: ”Hyvä kysymys. En oikeasti tiedä!” Päätin, että tyttäreni ei tarvitse vielä tuossa iässä saada selville, miten erilaiset lainalaisuudet yhteiskunnassamme – edelleen – pätee miehiin ja naisiin.
Naisten asema urheilussa on ollut tapetilla viime vuosien aikana useaan otteeseen. Milloin on puhuttu yleisurheilijoiden ulkonäköpaineista pienen pienissä shorteissa, milloin menkkojen (tai niiden poisjäännin) vaikutuksesta urheilusuorituksiin tai urheilun jälkeiseen elämään. Edellisen viikonvaihteen kovin puheenaihe oli puolestaan TPS:n tanssitytöt. Ne Tepsin penteleet kun jättivät tanssitytöt pois lauantaisesta jääkiekkomatsistaan ja ehkä myös koko joukkueen tulevaisuudesta. Ja sitten tiistaisessa pelissä ei ollutkaan kuin kourallinen yleisöä. Sattumaa vai ei, mutta asia on silti mielenkiintoinen.
Olen leikitellyt jo jonkin tovin ajatuksella, että urheilumaailman sukupuoliasetelmat kääntyisivät toisinpäin. Kun naiset syljeskelisivät hikisinä vaihtokopissa ja runttailisivat toisiaan laitaa vasten, miehet tanssisivat alushousujen kokoisissa shorteissa, tekisivät sieviä liikkeitä ja hymyilisivät? Tai kun naisnyrkkeilijä antaisi haastattelua menneestä ottelusta, vierellä seisoisi koristeena uikkareihin ja juhlakenkiin sonnustautuneet miehet? Kun kääntää tilanteet näin päin, tajuaa, kuinka koomisia ja hämäriä ne todellisuudessa ovatkaan. Niin kuin ne ovatkin jo nyt, mutta koska olemme tottuneet katselemaan näitä tilanteita mediassa koko ikämme, voi hurjaa nais-miesasettelua olla vaikea tunnistaa.
Minua raivostuttaa, millaisessa statistin roolissa naiset ovat useankin urheilulajin piirissiä. Ja silloinkin, kun nainen viimein pääsee toimimaan – olemaan se ihan oikea urheilija – häneltä odotetaan oman suorittamisensa lisäksi sellaisia ominaisuuksia, joita miehiltä ei koskaan. Mies saa olla finninaamainen ja hikinen, jos vaan tekee maaleja kunnolla. Mutta naisurheilijan tulee olla suorituksensa lisäksi koko ajan kaunis. Ja jos ei ole, aletaan heti puhua, mitähän itäsaksahormoneita tässä on syöty ja onkin nainen edes nainen. Hei tyypit: Nainen voi olla nainen myös ilman ripsiväriä ja pitkää tukkaa!
Ja lopuksi. Minuahan ei sinänsä kosketa urheilu millään tavalla. En kilpaurheile, eikä kukaan vaadi minua – Luojan kiitos, kaikkien osalta – laittamaan mikroshortseja jalkaan. Mutta kyllä maailman, jossa tytärtäni kasvatan, toivoisiolevani toisenlainen. Sellainen, että tuo hänen vankkumaton ajatuksensa tasa-arvosta voisi säilyä ikuisesti.
Minusta cheerleader-kulttuuri (noin urheilumatsien taukoviihteenä, ei tietenkään itsenäisenä kilpaurheilulajinaan) on täysin aikansa elänyt konsepti. Vaikka TPS vetokaakin tanssityttöjen poistoon rahasyihin vedoten, ihan vähän toivon, että taustalla olisi todellinen, tasa-arvoon pyrkivä, syy. Milloin urheilussa, sen markkinoinnissa ja erityisesti siitä uutisoinnissa uskallettaisiin päästää irti nais-miesasettelusta, jossa jokaisen yksilön kuvitellaan olevan stereotyyppinen hetero? Sovinistinen sellainen.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit (3)
Olimme kerran tyttöporukalla jääkiekkomatsissa ja tunsimme tilanteen oudoksi, kun kasvojemme korkeudella heilui toisen naisen puolialaston vartalo. Hauskuutimme itseämme ajatuksella, jospa vastapainoksi jääkoneenkuljettajaksi valittaisiin atleettinen mies, ilman paitaa tietty.
Täysin tanssitaidottomana miehenä arvostan kaikkia, jotka osaavat liikuttaa kroppaansa katseita keräten. Se on taito, joka vaatii sekä lahjakkuutta että harjoittelua. Ei siihen kuka tahansa pysty.
Toiseksi ihmettelen, miksi täytyy halveksua naisten harrastusta, johon naiset ovat vapaaehtoisesti hakeutuneet. Ehkä heistä on mukava olla katseiden kohteena, kokea itsensä seksikkääksi tai vain liikkua rytmikkäästi.
Naisten niukka ja seksikäs pukeutuminen kuuluu myös yleisurheiluun ja ammattitanssiin. Naisyleisurheilijoilla on mahdollisuus pukeutua myös peittävämmin, mutta he tahtovat esitellä kroppaansa seksuaalisesti joko rahan tai muiden motiivien vuoksi. Enkä tiedä, tahtoisivatko tanssiammattilaisetkaan mennä yleisön eteen lökäpöksyissä. Ehkäpä homman viehätystä lisää vaatetuksen luoma seksuaalinen värähdys, perusvietteihin vetoava vire.
Kun silmäilee baareissa nuorten naisten pukeutumista, niin tuotteistamiseenhan se pääsääntöisesti perustuu. Jos kaikki eivät tyrkytäkään esiin säärtä ja peppua ja rintoja, niin harvempi kuitenkaan arkinen itsensä on. Osa baarikuviota on itsensä esittely. Sitä tehdään, koska siitä saadaan mielihyvää.
Keskimäärin vaikuttaa siltä, että naiset nauttivat miehiä enemmän pinnalla leikkimisestä. Muoti, sisustaminen, kaunistautuminen ja usein taidekin vetoavat enemmän naisiin kuin miehiin.
Minusta onkin kummallista feminististä ajattelua väheksyä naisten tarpeita ja haluja.
Tämä nainen myy itseään, koska hänen mielestään seksi on kivaa. Monille itsensä myyminen on liikaa, mutta eroottisesti ja esineellisesti esiintyminen hauskaa. Miksi siltä pitäisi viedä arvo? Eivätkö naiset saa olla naisia? Lunastavatko naiset arvonsa vasta silloin, kun heistä tulee miesten kaltaisia?
Oivallisia huomioita! Tosin TPS:n tapauksesta olen eri mieltä, sillä vaikka pidän itsekin cheerleader-kulttuuria kyseenalaisena sen habituksen takia, pidän vielä ongelmallisempana sitä, ettei kyseistä naisvaltaista urheilumuotoa arvosteta – se kun on hyvää kuntoa, runsasta harjoittelua ja todellista taitoa vaativa laji. TPS:n tapauksessahan oli juurikin tästä arvostuksen puutteesta – ammattiurheilijat, eli cheerleaderit, olisi haluttu hoitamaan esitysten välissä katsomotarjoilua, mihin ryhmä ei yllättäen suostunut. Tässä vaiheessa TPS ilmoitti panostavansa mieluummin katsomotarjoiluun palkkaamalla alaikäisiä (!) työntekijöitä kuin jatkamalla yhteistyön tekemistä tanssiryhmän kanssa. Toiminta oli siis kaukana tasa-arvon tavoittelusta – ajatelkaa nyt mikä huuto olisi syntynyt, jos joku olisi ehdottanut TPS:n pelaajille, että vaihtopenkillä istumisen sijaan he voisivat mennä myymään makkraa!