Kun menimme uutena vuotena kihloihin, moni tuntematon oli sitä mieltä, että hätiköimme. Sen lisäksi, että saimme ihania onnitteluja, tuntui monen mielestä asiat etenevän liian nopeasti: ”Ettehän te edes tunne toisianne!” ja ”Vasta yhteinen arki opettaa, millainen toinen todella on”. Ihmiset viittasivat kommenteillaan varmasti siihen, että emme ennen kihloihinmenopäivänä olleet asuneet yhtään päivää virallisesti yhdessä.
Olemme viettäneet nyt yhteistä arkea saman katon alla tismalleen saman ajan, kun olemme olleet etäsuhteessa. Se, mikä ennen oli ikävöintiä ja mielettömiä jälleennäkemisiä, on nykyisin vierekkäin nukuttuja öitä ja yhdessä tehtyjä ruokakauppareissuja. Mutta muuttuiko silti mikään?
Jo silloin, kun sain epäilevää kritiikkiä blogin kommenttiboksiin, tiesin, että ihmiseen voi tutustua niin monella tavalla. Vaikken silloin tuntenutkaan niin monta puolisoni arkista tapaa, tutustuin häneen toisaalta sillä tavalla, etten kenenkään – edes vanhimpiin ja läheisimpiin ystäviini – koskaan aikaisemmin.
Yhdessä eletty arki ja toisen käytökseen tutustuminen arjessa ovat tietysti hirveän tärkeitä asioita. Minä – vaikka niin sanaorientoitunut olenkin – olen kuitenkin lopulta käytännön nainen. Minua ei paljonkaan kiinnosta kauniit sanat, ylistykset tai lupaukset, jos käytäntö ei osoita niitä toteen. Minulle rakkaudenosoitus on valmiiksi tehty ruoka, pedattu sänky, harkkoihin kuljetettu lapsi tai halaus heti töistä tultua.
Tästä huolimatta koen, että arjessa voi myös hukata toisen ihmisen. Kun on töitä, arkea ja arkitoimia, voi helposti käydä myös niin, että siitä, kuka vierellä heiluu, tulee yhdentekevä. Että jos ottaa toisen ihmisen liian nopeasti osaksi arkea, tottuu tähän ilman sen suurempaa pohdintaa siitä, onko toinen juuri oikea ihminen syvällisellä tasolla! Sillä merkityksellisellä levelillä, jossa tarkastellaan toista ihmistä ihmisenä, ei vain arjen jatkeena ja kotityöparina.
Uskon, että ihminen voi olla oikea ja tulla oikeaksi kumppaniksi monella tavalla, mutta etäsuhde ei ole tähän ainakaan mikään huono keino. Mietin, että kun A oli ulkomailla, juttelimme aivan hirvittävän paljon. Olimme Skypessä kahdeksan kuukauden ajan joka päivä vähintään 2-3 tuntia. Se tekee yli 500 tuntia puhetta ja kuuntelemista. Sellaista läsnäoloa, jota harvoin arjessa tulee saavutettua, kun keskustelun katkaisee tv-ohjelma, puhelu tai kotityöt. Mutta silloin juttelua ei häirinnyt mikään. Varasimme molemmat (yöunistamme) tähän ajan, jolloin läsnä ei tarvinnut olla missään muualla kuin Skype-ruudulla. Mietin vaan, kuinka moni voi rehellisesti sanoa, että tuijottaa puolisoaan ilman mitään muita häiriötekijöitä joka ilta useamman tunnin?
Olenkin alkanut pohtia, että joidenkin uskontoryhmien tapa, jossa puolisot muuttavat yhteen vasta avioliittolupauksen jälkeen, ei välttämättä ole yhtään huono. Pohdinkin, tekeekö tämä yhteiskunta, jossa suhteisiin ja avoliittoon voi siirtyä kuka vaan, koska vaan, suhteista liian harkitsemattomasti rakennettuja. Huonolla tapaa arkisia. En tiedä, mutta myöskään toinen tapa edetä ei tunnu enää ollenkaan väärälle.
-Karoliina-
Kommentit (9)
Olen kanssasi niin samaa mieltä! Monet pyörittelevät silmiään, kun sanon, että mieheni säännölliset työmatkat tekevät suhteellemme hyvää. Silloin juttelemme usein iltaisin puhelimessa vähintään tunnin verran. Pakko tunnustaa, että arjessa tulee harvoin juteltua yhtä paljon. Iltaisin katsotaan yhdessä telkkaria ja kommentoidaan siihen liittyviä asioita, käydään läpi perhelogistiikkaa yms. Mutta työmatkojen aikana tulee usein juteltua paljon kaikkea muutakin ja ihan oikeaa asiaakin. Yksin lasten kanssa kotona oleminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma, vaan olemme tehneet niistä hetkistä lasten kanssa omanlaisiamme ja taidamme kaikki joskus vähän odottaakin niitä päiviä 🙂 (syömme usein ulkona tai teemme ruokaa josta mies ei niin pidä, teemme mukavia puuhia yhdessä jne). Tilanne olisi tietenkin ihan eri, jos kokisin ne hetket raskaina 🙂
Hei Karoliina. Olen itse myöskin vahvasti sitä mieltä, että nyky-yhteiskunnassa voit tutustua ja myöskin rakastua toiseen netin välityksellä. Itse asuin Lontoossa, kun tutustuin nykyiseen avopuolisooni Suomessa. Meidän tarinamme on siltä puolin vieläkin erikoisempi, ettemme nähneet kasvotusten kertaakaan. Juttelimme kyllä senkin edestä Skypessä satoja ja satoja tunteja. Samoin puhelimessa ja viesteillä. Toisen äänen kuuleminen, kasvojen näkeminen ja jatkuva aktiivinen kommunikointi on omasta mielestäni tehnyt meidän suhteellemme äärimmäisen hyvän pohjan ja tietenkin se, että on aidosti halunnut tutustua toiseen ja ottamaan toisen osaksi omaa elämäänsä. Minähän muutin Lontoosta suoraan avopuolisoni kanssa saman katon alle, 4-kerroksisesta omakotitalosta 25 neliön yksiöön. Siellä asuttiin sitten kuin sillit purkissa, ja päätettiinpä vielä mennä Helsinki-Vantaan parkkipaikalla kihloihin. Enkä ole katunut mitään päivääkään, nyt onnellisesti yli 2 vuotta kihloissa olleena olen hyvin onnellinen siihen kaikkeen, miten asiat lopulta menivätkään.
Mekin saimme paljon ihmettelyjä ja epäilyjä osaksemme, mutta onneksi aika jättää nekin lopulta taaksensa. 🙂
Ihanaa että kirjoitit tästä! Musta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa aletaan olla jo hirveän ennakkoluuloisia niitä kohtaan, jotka muuttavat yhteen ja aloittavat yhteisen arjen vasta avioiduttua. Itse olen lähtöisin juurikin tuollaisesta uskontoryhmästä, jossa on usein tapana hankkia yhteinen koti vasta naimisiinmenon yhteydessä ja se on mullekin ollut ihan luonnollinen tapa toimia. Silti tuntuu, että valintaamme pidetään outona, uhkarohkeana ja vähän tyhmänäkin, jos jonkun kanssa tulee puhetta, että olemme seurustelleet jo ihan hyvän aikaa, mutta aikomusta muuttaa yhteen ei ole ennen kuin naimisiin mennessä. Musta se vaan on mahtavaa, että yhteiset kauppareissut ja telkkarin katselemisetkin on nyt vielä jotenkin spesiaaleja, eikä ainoastaan pala arkea 🙂
Mä uskon myös, että tuossa tavassa on paljon positiivia puolia 🙂
Etäsuhteessa on hyvät puolensa, mutta kääntöpuolena on turhautuminen. Omalla kohdallani ne Skype-puhelut alkoivat vuoden päästä tympimään ja jopa raivostuttamaan, kun näki vain harvoin ja olisi ollut mukava vain päästä istumaan toisen viereen. Muuten kyllä tunnistan tuon erityisen läsnäolon ja höpötysmaratonit – siinä kyllä varmasti tutustuu! 🙂
Olet oikeassa myös tuossa. Toki välillä välimatka myös turhautti. Ja ehkä, kun tiesimme, ettei tilanne olisi jatkuva, auttoi se myös.
Hyvä kirjoitus.
Omassa parisuhteessani elettiin etäsuhdetta ensimmäiset 4v, mentiin sinä aikana kihloihin ja naimisiinkin jo toisena vuonna tapaamisesta, etäsuhteen aikana.
Nyt etäsuhde on jo muuttunut yhteiseksi arjeksi ja yhteisiä vuosia on takana reilu 8v. Arkea jakaa tänä päivänä myös kaksi yhteistä lasta.
Oma kokemukseni on, että etäsuhteessa koetun jatkuvan kaipauksen myötä sitä yhteistä jaettua arkea kaikkine arkisine asioineen osaa arvostaa ihan erityisellä tavalla ja olla kiitollinen toisen läheisyydestä, vieläkin. Iloa ja onnea teidänkin matkalle ❤️
Kiitos paljon <3 Ja juuri noin: Ainakaan nyt arki ei ole itsestäänselvyys!
Ihana, miten olet kääntänyt monille harmillisen tilanteen teille vain voimavaraksi <3