Kolmistaan

Pelkoa ja jalat alta vievää väsymystä.

Teksti: Karoliina Pentikäinen

 

Nyt on aika kirjoittaa viimeinen osa postaussarjasta, jossa kerron, millaista elämä on IBS-nimisen vatsavaivan kanssa. Koko vatsavaivojeni alun ja historian kirjoitin viime viikolla täällä ja jatkoin hommaa samalla viikolla manaamalla siitä, mitä vatsavaivat tekevät sosiaaliselle elämälle ja pukeutumiselleni. Nyt on loppusanojen aika.

PELKO
Yksi asia, joka IBS:ään tuntuu toistuvasti liittyvän minun ja monen muun vaivasta kärsivän osalta, on pelko. Pelko siitä, että karmeat vatsan väänteet alkavat jossain sellaisessa tilanteessa, jossa niiden syntyminen olisi katastrofi. Pelko siitä, että kramppi pilaa jonkin elämän suurista hetkistä: häät, synttärit tai vaikka lapsen ristiäiset. IBS-kohtaukset kun eivät kysy aikaa tai paikkaa.

Itselleni pelko vatsakramppeihin liittyi entisessä elämässä myös siihen, kuinka saan hoidettua kohtauksen aikana myös F:n. Kun asui yhdessä lapsen kanssa, oli lapsesta yksin vastuussa myös niissä tilanteissa, kun olo oli kropassa kauhea.

Uskoa näihin tilanteisiin loi kuitenkin se, että aina tuli selvittyä. Sain aina F:n päiväkotiin ja sieltä kotiin. Ruuan eteen, iltasadun luettua ja muutenkin elämän rullaamaan. Ihmeellisistä asioista ja tilanteista sitä selviää, kun on pakko.

Pelko liittyy IBS:n myös toisella tavalla. Koska oireet ovat monillakin niin suuria, aiheuttaa vatsavaivat myös pelkoa niiden vakavuudesta. Kyllä itsekin olen monta kertaa pyöritellyt kauhuskenaarioita päässäni siitä, mikä karmaiseva sairaus minulla olisi.

 

VÄSYMYS
Moni IBS:stä kärsivä on kertonut, että väsymys IBS-kohtauksen jälkeen aivan valtava. Itsellänikin olo kuin jyrän alle jääneellä. Voisin nukkua kuinka paljon tahansa, ja voimaton olo lihaksissa jatkuu vielä päiviä kohtauksen jälkeenkin. Erityisesti jalkani ovat pahan krampin jälkeen sellaiset, etten meinaa jaksaa kävellä. Fiilis lihaksissa on kohtauksen jälkeen vähän samanlainen, kun itselläni on jaloissa juuri ennen pyörtymistä.

Henkinen väsymys onkin sitten toinen juttu. Tämä liittyy vahvasti siihen, mitä kirjoitin viime viikolla – ei vaan jaksaisi olla se vaikea syöjä. Olisi ihanaa jättää ruoka omaan arvoonsa ilman, että aina pitäisi miettiä, mitä se aiheuttaa mahalle.

 

VERTAISTUKI
Minä olen vuosisadan huonoin vertaistukiverkostoituja. En mennyt odottajana tai tuoreena äitinä mammaryhmiin tai perhekerhoihin. Olen eronnut äidinkielen opettajain liitosta vuosia sitten ja blogitapahtumiin menen ehkä kerran vuodessa (pakotettuna). Mutta IBS:n kanssa tilanne on ollut toinen. Ensi kerran elämässä olen kokenut, että tarvitsen todellista vertaistukea. Facebookin IBS-ryhmä onkin paikka, jota luen päivittäin. Jaan sinne ongelmani ja kysymykseni ja koen, että ilman toisia samassa tilanteessa olevia tämä olisi vielä kurjempi vaiva kestää. On tärkeää saada vertaisneuvoja ja myös jakaa kokemuksia.

Sellaisia tarinoita IBS:stä tällä erää!

-Karoliina-

Kuva: Armando Tranquille

Asu: paita, Carlings // takki, Makia (saatu) 
 

Lue myös

X