Olen rakastanut Ensitreffit alttarilla -sarjaa aivan sen ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien. Olen janonnut nähdä, miten ihmiset kohtaavat, ihastuvat, vetäytyvät tai rakastuvat. Kuinka he haluavat rakkautta ja kumppanuutta niin paljon, että ovat valmiit ottamaan mielettömiä riskejä. Hyppäävät kirjaimellisesti kohti tuntematonta, eivätkä lyyhisty pelon eteen.
Vaikka suhtaudunkin Enskarin henkilöihin kuin ystäviini, on ohjelman katsominen kuitenkin kaikkine herättämineen tunteineen toki myös viihdettä. Erityisesti minua kiinnostaa katsoa pareja sillä silmällä, osaanko aavista, keille käy lopulta hyvin. Ketkä päätyvät todellisessa elämässä yhteen ja ketkä eivät ole oikeat toisilleen.
En haluaisi leuhkia (enpä), mutta olen joka ikinen kerta arvannut parien kohtalon kolmen ensimmäisen jakson perusteella. Meillä on itse asiassa A:n kanssa tällä hetkellä pieni veto meneillään tämänkin vuoden pareista, joten saa nähdä, jatkuuko tarkkanäköisyyteni vielä tälläkin kaudella.
Kun katselin taas tällä viikolla Enskareita, aloin pohtia, elänkö tällä hetkellä parisuhteessa, jollainen meille kummallekin osapuolelle olisi valittu, jos asiantuntijat olisivat saaneet laittaa sormensa peliin. Olisimmeko paperilla oikea pari? Mikä puhuisi yhteisen elämän puolesta ja minkä asiantuntijat näkisivät taas ominaisuuksiksemme, joiden vuoksi meitä ei laitettaisi yhteen?
Vaikka koenkin, että olen juuri siinä suhteessa ja tilanteessa, jollaista olen aina toivonut, olen myös kymmeniä kertoja ajatellut, että olemme samanaikaisesti myös todella epätodennäköinen pari. Epätodennäköinen siksi, että paperilla – ainakin ulkoisten ominaisuuksien puitteissa – en itse ainakaan ensimmäisenä ajattelisi, että tässäpä oiva match.
Minä ja hän ollaan tuli ja vesi. Helposti syttyvä ja rauhallisesti etenevä. Sata räiskyvää ilotulista ja hiljaisesti lainehtiva järvenpinta.
Entinen ammattiurheilija ja liikunnan vihaaja. Aamuvirkku ja se, joka torkuttaa herätystä ainakin viidesti joka aamu.
Olemme ne, joista toinen on joka paikassa vähintään 10 minuuttia etuajassa ja se, jolla ei ole koskaan kiire minnekään. Se sama, joka alkaa viisi minuuttia ennen lentokentälle lähtöä maksaa rauhaisaisti laskuja tai pyyhkii pölyjä.
Olemme ne, joista toinen tiivistää asiansa lyhyen ytimekkäästi. Ja se, jonka jutut rönsyilevät asiasta ja minuutista toiseen. Kiroilija ja se, jonka suuhun noituminen ei kuulu.
Se, joka on kohtelias ja korrekti. Ja se toinen, joka haluaa tahallaan provosoiva. Se, jonka pahin pelko olisi lopettaa olemasta anarkistinen ja se, jolle toinen tällöin sanoo: ”Kulta. Turha pelko. Ei susta koskaan tule konservatiivista.”
Kun katselee Ensitreffi alttarilla -pareja – ja myös niitä ihan lähellä olevia tosi elämänkumppanuksia – tajuaa myös sen, kuinka huikea kokonaisuus parisuhde lopulta onkaan. Ettei parisuhteen laatu ole lopulta ihmisten ominaisuuksien summa. Tai ominaisuuksien puutelistan. Se on jotain sellaista, jota järjellä, listoilla tai ulkoisilla ominaisuuksilla ei voi selittää.
Siksi rakkaus onkin niin ihmeellistä.
-Karoliina-
Kommentit (5)
Hauska ajatusleikki kyllä. Mä olen miettinyt puolestaan sitä, että oltaisko meidät laitettu pariksi silloin 9 vuotta sitten kun ollaan tavattu ja jos oltais päädytty silloin yhteen tuolla tavalla oltaisko pysytty yhdessä. Nyt 9 vuotta myöhemmin ollaan hiouduttu yhteen niin paljon, että olis hyvinkin todennäköistä että meidät laitettaisiin näillä spekseillä yhteen.
Oli ilo lukea:) Itsekkin fanitan kyseistä ohjelmaa. Itselle on nämä kaikki pariutumis ohjelmat ja ehkä ne jotkut valtaväestön perinteisetkin pariutumis tavat hyvin vieraita. Lapsena jo opin, että se ainoa & oikea tulee löytää samasta uskon yhteisöstä. Olen kasvanut lestadiolais yhteisössä, mutta ole nuorena aikuisena siitä erkaantunut. Lapsena jo aistin siitä yhteisö ympäristöstä, että ei pariutumisessa niin tarvitse miettiä niitä mätsejä, riittää että jaatte puolison kanssa saman uskon ja samallahan tulee ne samat elämänarvot ja tavat elää. Se yhteisöstä peräisin oleva identiteetti on tosi vahva, vaikka päättäisikin elää toisenlaista elämää. Koen että minulle olisi tosi vaikeä lähteä hakemaan elämäni rakkautta tinderistä tai baarista (tuskin mätsäis). Tapasin aviomieheni nuorena, meillä on hyvin samanlainen tausta. Usein tulee pohdittua onko sillä taustalla niin suuri merkitys, että suhteelisen erillaisetkin ihmiset voivat olla älyttömän onnellisia yhdessä.
Toistan itseäni: ihana postaus. Niin täynnä järkeä ja tunnetta sekä lämpöä ja hyväksyntää. Aikuisen ihmisen puhetta.
Ai <3 Voi kun ihana! Ja joka kerta lämmittää mieltä kauniit sanat.
Toikin on todella mielenkiintoinen ajatusleikki. Nimittäin ihan varmasti tapa, jolla Enskari tehdään, ei sovi kaikille (vaikka muuten olisivatkin sopiva pari)!