kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 30.10.2017

Onko hän isäpuoli, varaisä, ystävä vai jokin ihan muu?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
37 kommenttia

F:llä oli viime viikolla kaveri kylässä. Tytöt juttelivat jotain perheistään ja F kysyi kaveriltaan jotain tämän isäpuolesta. Tyttö katsoi kummissaan ja kysyi, ketä F tarkoitti. Kun F:n toistama isäpuoli ei herättänyt hälytyskelloja kaverissa, selvensin isäpuolen nimen tytölle. Selvisi, että heillä tuota nimitystä ei käytetty.

F:ää asia hämmensi. Juttelimme illalla asiasta kahden kesken. Vaikka muiden perheiden säännöt olivatkin jo meille tuttu juttu, oli lapsi ihmeissään, miten toisissa perheissä perhesuhteista puhutaan. Yritin selittää, että vaikka jokin perhe näyttäisi ulospäin tietynlaiselle, voi sen sisäiset roolit ja työnjaot olla erilaiset kuin mihin itse on tottunut. Se, mikä on toiselle lapselle ystävä, saattaa olla jollekin toiselle isäpuoli, varaisä tai jopa iskä. Ja biologialla ei ole taaskaan joka kerta tekemistä nimitysten kanssa.

Olen itse miettinyt näitä uusperheen nimityksiä ihan hirveästi. Olen jopa pohtinut, olisiko tämä se kohta, jossa nimistökomiteaa tarvittaisiin keksimään uudenlaisia perhenimityksiä. Erityisesti puolikkaat kun ovat minusta niin kökköjä, mutta eipä tule toisaalta mieleen oikein muutakaan nimitystä.

Juttelin asiasta useammankin uusperhekamuni kanssa ja kaikki olivat sitä mieltä, että elämää helpottaisi hirveästi, jos uusilla perheenjäsenillä olisi jotkut fiksut, oikeat perhenimitykset. Varsinkin isä- ja äitipuolille moni toivoi vastinetta, joka ei toisi assosiaatiota lastensatujen pahiksista.
Erikoinen huomio oli se, että uusperheen isovanhempia ei kuitenkaan usein kutsutaan puolinimellä. Isovanhempien – edes niiden ei-biologisten – eteen ei tarvitse monissakaan perheissä laittaa puolittavaa termiä, vaan vanhemman uuden liiton kautta tullut isovanhempi voi hyvinkin olla vaari, ukki, mumma tai jokin muu ”kokonimi”. Mielenkiintoista sinänsä. Ja kuten eräs uusperheellinen minulle totesi, ehkä isovanhemmat voi jollain tapaa etäännyttää paremmin, jolloin perhenimityskään ei tunnu niin ”raskauttavalle”. Se ei ainakaan herätä monissa suvuissa niin suurta kohinaa kuin vaikkapa se, että isäpuolta alkaisi kutsua isäksi (joka tietysti sekin on ok, jos se lapsesta on luontevaa).

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että perheen lapset saavat itse päättää, millä nimellä uusia perheenjäseniään kutsuvat. Tuntuisi hirmuisen päälleliimatulle, jos aikuiset pakottaisivat lasta nimeämään tietyt ihmiset perhenimillä, vaikkei itse (vielä) niin kokisikaan. Toisaalta: Jos lapsi taas haluaa kutsua uusperheen perheenjäseniään perinteisillä perhenimityksillä esimerkiksi etunimen sijaan, on siihenkin oltava mahdollisuus.

Olen yrittänyt miettiä monta kertaa sitä, miten suhtautuisin, jos F haluaisi kutsua jotain toista naista minun lisäkseni äidikseen. Tai vaikkapa niin, että minä olisin äiti ja toinen henkilö esimerkiksi äippä tai mamma. Nyt näin hypoteettisesti ajattelen, että olisin vain iloinen, jos F saisi turvaa myös toisista aikuisista ja kokisi, että hänellä olisi laaja perhe. Silti ymmärrän, että tuollainen hetki saisi aikaan varmasti aikamoisen tunnereaktion.

Kahdessa nimitysasiassa olen sentään tiukka. Minä en missään nimessä halua, että lapseni kutsuisi minua etunimellä. Sen lisäksi toivon, että jos F saa joskus sisaruksia, heitä kutsuttaisiin siskoiksi tai veljiksi, ei puolikkaiksi.

Uusperheelliset: Olisi mielenkiintoista kuulla, miten teillä on ratkaistu nimiasiat? Ja kuka niistä on päättänyt?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Kommentit (37)

Meillä lapset kutsuvat ”isäpuoltaan” hänen etunimellä, siis silloin kun hänelle on jotain asiaa tms. mikä on mun mielestä luontevaa. Iskäksi kutsuminen ei taas olisi. Onhan heillä oma isä kuitenkin olemassa, tämän ymmärtäisin jos ei olisi koskaan ollut isää, ja isäpuoli olis tullut kuvioihin lasten ollesssa ihan pieniä. Kavereilleen puhuvat isäpuolesta, joka myös ok.
Samaa mieltä olen, et jos uusperheeseen tulee lisää lapsia, heitä pitää kutsua ilman puoli-nimiä. Sisaruksia he ovat kaikki.

Mä ”hyppäsin äitipuolen rooliin” kun olin 19-vuotias. Tapasin mun miehen, nykyisin aviomiehen ja hänellä oli tuolloin parivuotias lapsi. Mieheni lapsi asuu äitinsä kanssa, joten minusta oli heti luontevaa, että lapsi kutsuu minua minun omalla nimelläni. Nyt muutaman vuoden jälkeen olisi outoa, jos lapsi meillä ollessaan omasta huoneesta huutaisi apua ”Hei äitipuoli tuutko auttaa?” Lapsi on osannut selittää jo itse pienestä pitäen, että en ole hänen äitinsä vaan hänen äitinsä asuu toisessa kodissa. Tästä minun meidän aikuistenkin pitäisi pitää kiinni. Itse taas esittelen hänet mieheni lapsena enkä lapsipuolenani. Tutuille puhun lapsesta sitten ihan etunimellä.

Lapsella on toisessa kotonaan myös isäpuoli, jota hän kutsuu etunimellä. Tai siis kutsui. Minua harmittaa mieheni puolesta, että lapsi alkoi kutsua tätä isäpuolta isäksi, koska toisen kodin sisarukset tekevät myös näin. Tähän ilmeisesti myös lapsen äiti rohkaisi lasta. Kerran sanoin lapselle, että asiaa täytyy kysyä isältä. Lapsi kysyi minulta, että kummalta isältä. Mieheni potee hunoa omatuntoa etäisänä lapsen elämään osallistumisesta ja omasta asemastaan, joten tämä isäpuolen kutsuminen isänä myös tuntuu jopa pahalta. Tätä on varmasti hankala ymmärtää sellaisen, joka ei tätä uusioperhe-elämää elänyt.

Toisaalta ajattelen myös, että lapsen turvallisuuden tunne, rakastaminen ja huolehtiminen ei ole kiinni nimikkeistä. Minulle on tärkeintä, että lapsi voi kummassakin kodissaan luottaa aikuisiin, kutsuttiin heitä sitten äitipuoleksi, etunimellä tai isäksi. En koe, että olisin huonompi kasvattaja, vaikka lapsi kutsuu minua etunimelläni. Olen ollut hänen elämässään mukana siitä asti kun hän muistaa elämäänsä. Olen turvallinen aikuinen, siinä missä se äitikin, vaikka etunimelläni. Mutta toisaalta mietin myös, onko tämä nimikkeistä keskustelu oikeasti lähtöisin lapsista vai aikuisista? Ajatteleeko lapsi näitä nimikkeitä miten syvällisesti tai merkityksiä niiden takana? Jos kahdessa kodissa on kaksi lapsen elämässä tasapainoisesti mukana olevaa aikuista, joiden tarkoituksena on osallistua lapsen elämään, onko tämä nimikepohdinta sivuseikka? Onko tämä nimike asia enemmän aikuisten ”ongelma”? Ehkä se turvallisuuden tunne, rakkaus ja huolenpito rakentuu ihan jostain muusta, kuin nimikkeestä.

Anteeksi sekalainen kommentti, on vaan niin ajankohtainen asia meidän perheessä 😀

Oon kyllä ihan samaa mieltä siinä, että tää keskustelu on enemmän aikuisten kuin lasten juttu – varsinkin, jos lapsi on ollut pieni, kun uusperhe on muodostunut. Mun rooli kasvattajana, turvallisena aikuisena, perheenjäsenenä ja auktoriteettina ei kärsi siitä, että lapsi käyttää minusta etunimeä, oudompaa olisi tulla kutsutuksi äidiksi, kun hänellä sellainen toisessa kodissa on. Jos aikuiset kyseenalaistavat toisten auktoriteettia ja roolia nimityksen perusteella, no, se on sitten toinen juttu ja paljon isompi ongelma.

Meillä lapsi haluaa kutsua isäpuoltaan pelkäksi isäksi. Etunimellä kutsuminen on mielestäni oudon etäisen kuuloista.

Minun mielestä taas on outoa kutsua ihmistä isäksi jos ei sitä ole. Tai edes puolikkaaksi isäksi. En näe siinä mitään etäsitä, että käyttää läheisestä ja rakkaasta ihmisestä nimeä.

Alkaa mennä piimät ja vellit sekasin. Kohta kukaan ei enää tiedä kuka on isä kuka äiti. Siskoja ja veljiä on siellä sun täällä. Kaikki niin avointa että missä se ydinperhe sitten olikaan? Mikä se on? Ja kuka sitä arvosti?

Mitäs väliä sillä on, että missä se ydinperhe on? Tai vaikkei oiskaan? Ydinperhe (biol. äiti+isä+biologiset lapset) ajatuksenakin on kovin nuori, samoin ihan käytännön tasollakin. Jos miettii vaikka jotain toissa vuosisadan taloutta, niin kyllähän siellä pyöri äidin ja isän ja lasten lisäksi muuta sukua, sisaruksia, serkkuja, setiä, tätejä, isovanhempia jne. Ja kaikkia pidettiin perheenjäseninä.

Meidän taloudessa ei ole miehiä, kun sinkkuna elelen. Mutta jokainen mun lapsi on eri miehen, ja todellakin he ovat täysin kokonaisia siskoja ja veljiä eikä mitään puolikkaita. Ehkä sellainen olisi mielestäni puolisisarus sitten, jos tulevalla miehelläni on lapsia, eli niillä lapsilla olisi molemmat vanhemmat eri kuin mun lapsillani.

Mun 6- ja 7-vuotiaat lapset olivat juuri todenneet miesystävälleni, että hän on heille vähän niin kuin extraiskä, jota ei kuitenkaan kutsuta iskäksi, koska heillä jo sellainen on. Tämä on ollut lasten oma tulkinta, sillä meillä on menty etunimillä eikä ”puolikkaista” tai vastaavista nimityksistä olla puhuttu lainkaan.

Mieheni lapset ovat rakkaita ja pidän heitä bonuksena saatuina lapsina ja toivon, että he kokevat minut turvalliseksi extra-/bonusaikuiseksi tai -vanhemmaksi.

Meillä käytetään etunimiä, ja muille selvennettäessä olen äitipuoli. Sisarukset ei tietenkään puheessa ole koskaan puolikkaita (vaikka voi toki olla isoveljelle hämäävää, että on kaksi pikkusisarusta jotka eivät ole keskenään mitään sukua…)

Itse oli lähes aikuinen kun vanhemmat erosivat, ja uudet ”perheenjäsenet” tulivat kuvioihin kun olin 17-20.
Itse en ole osannut luoda vamhempien puolisoille luontevia nimityksiä, mikä varmaan johtuu pitkälti siitä että olen koko suhteiden ajan jo ollut ainakin hieman etäällä perherakenteesta etsimässä omaa elämääni.
Yleensä käytän etunimiä, mutta jos puhun ulkopuolisille heihin liittyviä asioita, ovat he isä-/äiti puoli tai äidin/isän puolisko/nais-ystävä/mies.
Suhteiden kautta tulleista eibiologistasukua olevista ”sisaruksista” käytän myös etunimiä, mutta ulkopuolisille puhuessa kuvio onkin sekavampi. He ovat isän/äidin puolison lapsia, tai isä/äitipuolen lapsia, joskus sisaruspuolia.. ja koska osa heistä on ehtinyt muotoutua läheisiksi ja osa on hyvinkin etäisiä, käytän joskus myös läheisestä ”bonus-sisarus” ja etäisemmästä ”miinus-sisarus” nimityksiä. Tämä kuullostaa jo jokseenkin ilkeältä, tiedän sen ja siksi käytänkin sitä lähinnä omien ystävien kanssa jutellessa. Mutta valitettavasti ne ovat termit jotka parhaiten kuvaavat omaa oloani; olen saanut niitä ”puuttuvia paloja”, mutta lisäksi myös sellaisia pakollisia pahoja joiden kanssa on pakko istua yhteisessä kahvipöydässä muutamasti vuodessa, vaikkei seura kiinnostaisi kumpaakaan osapuolta…
Nuorin biolok. sisarukseni on tuolloin eron/suhteiden alun aikana vasta aloitellut koulutietään. Hänkään ei kuitenkaan ole koskaan ilmaissut kovin selkeästi mitään nimityksiä, ja huomaan toisinaan, kuinka tänä päivänäkin yli 10vuoden jälkeen nuori on jokseenkin hukassa, kun pitäisi kertoa oma perhe… hän ei oikein tunnu tietävän ketä lukisi perheeseen ja millä termeillä… tai eikö hän uskalla sanoa ääneen kuinka ajattelee? Monesti tämän takia olen myös miettinyt ja harmitellut, onko se meidän vanhempien sisarusten aikaansaamaa, kun emme ole käyttäneet/tahtoneet mitään nimityksiä noille uusille perheenjäsenille… Surullista, että lapsi/nuori on niin epävarma asian kanssa, johtui se sitten itsestä/sisarusten mallista/ympäristöstä/kavereista tai mistä vain…
Lisäksi meillä aiheuttaa hämmennystä suhteiden kautta tulleet ns. ”serkut, tädit, sedät” jne…. ”Meillä on ne serkkupuolen/tätipuolen juhlat”, taipuu monesti ”äidin miesystävän siskon pojan” tai ”isän vaimon veljen vaimon”, ja nämä vasta sekavan kuulloisia ovatkkin… 😀

Meillä lapset kutsuvat miestäni etunimellä, mikä oli alusta asti selvää. Ei koskaan edes ajateltu muuta vaihtoehtoa. En oikein keksi mitään syytä miksi pitäisi kutsua millään muulla nimellä. Äidin mies, isäpuoli tms. on sana, jolla jollekin uudelle tuttavuudelle hänen ”roolinsa” perheessä tarpeen tullen voi selittää, mutta sen jälkeen taas etunimellä. Näin on mennyt myös ex-mieheni perheessä automaattisesti ilman sopimuksia. Nämä perheenjäsenet ovat tärkeitä tai ovat olematta, riippumatta siitä miten heitä kutsutaan. Äidiksi voisin kuvitella mieheni lapsen kutsuvan minua ainoastaan jos hänellä ei olisi omaa äitiä kuvioissa. Muuten koen, että äiti- tai isä-nimitys ei kuulu kuin yhdelle tärkeälle ihmiselle ihmiselle.

Mun miehellä on kaksi lasta edellisestä liitosta ja meidän pikkuperheessä kaksi yhteistä lasta. Isot lapset on meillä joka toinen viikonloppu ja kun puhutaan heidän omasta äidistä sanotaan mamma-S ja silloin myös minusta mamma-Linda, selvyyden vuoksi, että 2,5-vuotiaani ymmärtää, kenestä puhutaan. Mutta näille isoille oon olemassa vain etunimellä ja heitä nimitän kun Ruotsissa ollaan, bonuslapsikseni. Lapset on ihan vain siskoja keskenään 🙂 joskus on lapsilta itseltään tullut sellaista pohdintaa että olisko OK sanoa minua mammaksi, ja olen toki sanonut et jos siltä tuntuu. Kuitenkin on päädytty yhdessä siihen että mamma on siellä kotona jo, ja minä olen se toinen aikuinen isän luona kotona. Yhä enemmän kuitenkin itse puhun ’meidän neljästä lapsesta’ ainakin perheen sisällä, uusiin ihmisiin tutustuessa tulee ehkä helpommin puhuttua omista ja bonuksista.

Mun kokemukset uusperheestä on omasta lapsuudesta. Kutsuin ja kutsun edelleen äitini miestä etunimellä ja nyt omat lapseni kutsuvat häntä myös etunimellä. Ei se kiintymykseen tai tunnesiteisiin ole vaikuttanut; äitini mies on läheisempi lapsilleni kuin heidän biologiset pappansa. Minusta nimitys isäpuoli on vähän hassu, jos lapsella kuitenkin on oma isä. Mieshän on äidin puoliso, ei lapsen isän korvaaja.

Pakko sanoa vielä, että oma tyttäreni halusi 8-vuotiaana kutsua minua mamaksi, mutta sen kielsin jyrkästi. 😀

Meillä minun uusi mies on lapselle isäpuoli ja nimellä kutsuu useimmiten. Se on meille ihan hyvä ja luonteva juttu. Tykkään kyllä kans tuosta bonus-vanhempi nimikkeestä jotenkin 🙂 se on kivan positiivinen.

Mulla ei ole omaa perhettä, eikä siis minkäänlaista uusperhekuviota meneillään, mutta mieleen tuli ruotsalaiset sanat bonusmamma ja bonuspappa. Voisiko näistä sanoista saada jotain idistä suomenkieliseenkin keskusteluun? Bonusäiti/bonusisä – omasta mielestäni näissä sanoissa korostuu melko kivasti se, että yksi vanhempi lisää on vain positiivista ekstraa, bonusta ja siis hyvästä. 🙂 Vai mitä muut on mieltä?

Belgiassa he ovat usein plus-mama/papa. Mukava positiivinen kaiku noissakin 🙂

Mun terapeutti puhui aikoinaan sosiaalisesta isästä tai äidistä. Mun suuhun ei sekään istunut, koska oma suhteeni isän vaimoon on niin ongelmallinen ja kaukana hyvästä, että en ole kokenut luontevaksi liittää häneen mitään perhesanoja. Nostin aikanaan myös tahtomattani haloon siitä, että en halunnut hänen olevan mummi lapsilleni. Tässä tapauksessa mumminkin arvonimi ansaitaan.

Mun mielestä olisi kamalaa, jos lapsillani olisi toinen äidiksi kutsuttava henkilö. En pysty ajattelemaan niin ylevästi, että kokisin asian hienona. Tämä toki liittyy varsin vahvasti siihen, että oma kokemukseni uusioperheen lapsena lähentelee painajaista. En voisi ikinä milloinkaan ottaa sitä riskiä, että omat lapseni kokisivat mitään edes sinnepäinkään. Ei ole ollut helppo aina sekään päätös, mutta se on antanut rutkasti ajattelemisenaihetta myös parisuhteeseen.

Ai niin, lähipiirissäni on perhe, jossa ”isäpuoli” on ollut kuvioissa lapsen ollessa n. 2-vuotias (nyt aikuinen) ja biol. isä ei ollenkaan kuvioissa. Siitä huolimatta isäpuolta kutsutaan etunimellä. On kyllä lapselle läheinen ja varmasti eniten isä ikinä, mutta näin heillä.

Pakko kommentoida:) mulla isäpuoli ollu mun elämässä alle 1v. Eikä biologinen oikeen oo ollu, biologista en kutsu miksikään en edes isäksi koska hän ei sitä titteliä ansaitse. Isäpuolta oon aina kutsunut nimeltä, hassua sinänsä kun niin kauan ollu mun elämässä (kohta 21v) ja äitin ja hänen lapset on ihan vaan pikkusisaruksia.

Työni kautta olen huomannut, että pääkaupunkiseudulla on alakoulussa lisääntynyt bonus-sanaan käyttö lasten toimesta. Mielestäni siinä lähtöajatus on positiivinen vrt.puoli. Mikäli perheeseen tulee uusia sisaruksia, ovat he usein tavallisia siskoja ja veljiä.

Mielenkiintoista pohdintaa. Uusperheenjäsenten kutsumanimet eivät ainakaan tällä hetkellä ole omalla kohdallani ajankohtaisia, mutta huomioni kiinnitti kuitenkin yksi asia ja ihan uteliaisuuttani kysyn: Miksi olet ehdoton siinä, ettei omat lapsesi saisi kutsua sinua etunimellä?

Minun viisivuotias poikani kutsuu minua ja myös isäänsä etunimellä. Jostain syystä tämä on vakiintunut meidän perheessä tavaksi. Ilmeisesti lapsi puhumaan oppiessaan päätyi matkimaan minua ja miestäni, jotka puhuttelemme toisiamme etunimillä. Aluksi lapselle puhuessa käytimme kyllä sanoja ”äiti” ja ”isä” mutta jostain syystä ne eivät kuitenkaan tulleet hänen puheeseensa käyttöön. Oma etunimeni oli varmaan myös pienelle lapselle helpompi sanoa kuin ”äiti”. Nykyään käytän ”isää” itsekin aika vähän ja puhun myös lapselle isästään etunimellä. Toinen lapseni on vielä vauva eikä puhu, mutta luultavasti etunimellä kutsuminen on myöhemmin hänellekin luontevaa veljen esimerkin takia.

Itselleni tämä on siis nyt jo ihan luonnollista, eikä minun arvoani äitinä tai perheen sisäisen rakkauden määrää vähennä se, että lapseni kutsuu minua Maijaksi eikä äidiksi. Olen kuitenkin huomannut, että useille muillle tämä tuntuu olevan todella kummallista, ja tosiaan, jopa vaikeaa hyväksyä (ainakin siis omalle kohdalleen). En ole ihan selvillä että miksi, ja nyt huomasin hyvän tilaisuuden kysyä. Muutkin kuin blogisti voivat kyllä vastata!

Toki joskus joku on saattanut hämmentyä ja kysyä, että olenko tosiaan lapseni äiti vai esimerkiksi ystävä tai muu sukulainen, kun hän ei kutsu minua äidiksi. Mutta sitten olen vain kertonut olevani kyllä äiti. Ei minua haittaa jos ihmiset kysyvät.

Hei! Pitää kommentoida sen verta mummo- ja pappapuoli asiasta, että näille on olemassa ”mupu” (mummopuoli) ja ”papu” (pappapuoli) lyhenteet. Nimitykset ovat olleet käytössä omassa perheessäni jo reippaan vuosikymmenen ajan, ja minusta sanat ovat tosi kivoja. Ainakin meidän perheessä lapset ovat tottuneet niihin syntymästä alkaen, enkä todellakaan usko, että huutaessaan ”mupua” tai ”papua” he ajattelevat huutavansa ”puolikasta”. Luulen, että myös mupu ja papu ovat nimiinsä tyytyväisiä. 🙂

Meillä menee näin: Omalle lapselleni olen iskä ja bonuslapsi kutsuu minua yleensä ihan etunimellä, vaikka on siltäkin joskus tuo iskä lipsahtanut. Ei se haittaa, koska hänen biologinen maskuliinivanhempansa kulkee nimellä ”isi”, eli ihan selkeä ero on siinä. Musta tuntuisi jotenkin tosi oudolta ryhtyä kieltämäänkään tuota iskäilyä jos se luonnolliselta tuntuu, varsinkaan juuri tuosta syystä, kun se ”oikea” isä on eri nimikkeellä. Toisin päin ei toistaiseksi ole tainnut vielä tapahtua, eli mun biologinen lapseni on aina kutsunut vaimoani etunimellä, eikä lipsahduksia ole tapahtunut. Tosin vaimoni äidin se on itselleen varamummuksi jo rekrytoinut, mikä on ihan ok, koska on tälle varamummulle ok.

Eikä niillä nimillä lopulta ole mitään merkitystä. Ei haittaisi lainkaan vaikka olisin kaikille lapsille vaikkapa joku Herra Ruisleipä Didgeridoo, kunhan tykätään toisistamme, vaikkei uusperheen arki aina ihan simppeliä olekaan. 🙂

-Ihmeen mies

Olen ollut puolisoni lasten elämässä mukana siitä asti kun toinen oli alta kolme vee ja toinen vuoden. Pian viisi vuotta. Yhteen muuttaessamme lapsilla oli kova tarve käsitteellistää kuka minä heille olin. He kysyivät olenko nyt heidän äitinsä, johon vastasin että en, koska heillä on jo äiti. Ehdotin että voivat kutsua minua ihan etunimellä. Vanhempi lapsi mietti hetken ja sanoi että voisin olla heidän varaäitinsä, ja sanoin että sekin sopii. Äitinsä kuitenkin kielsi varaäiti-nimikkeen.

Usein asiat ovat monimutkaisempia nimenomaan aikuisten takia.

Meillä miehellä on kaksi lasta ja ensimmäinen yhteinen tulossa. Miehen lapset asuvat äitinsä luona, mutta kyläilevät meillä. Minä tulin heidän elämäänsä heidän ollessa teini-ikäisiä, joten mitkään äiti-liitteiset sanat eivät oikein ole olleet meille luontevia. He kutsuvat minua etunimellä ja minä heitä. Vieraille he ovat alkuun ”miehen lapsia”, sen jälkeen käytän etunimä. Vanhempi lapsista oli vähän aikaa sitten juuri pohtinut isänsä kanssa, mitä nimitystä käyttää minusta, kun puhuu esim. kavereilleen. Olivat päätyneet yhdessä ”isän puoliso” tai ”isän naisystävä” nimityksiin, naimisissa kun emme vielä ole.

Minua jännittää kovasti, suostuvatko miehen lapset kutsumaan uutta vauvaa siskoksi/veljeksi, vai etäännyttävätkö ”tunkeilijan” käyttämällä vain etunimeä tai puolisisko/-veli -nimitystä… Eniten pelkään, että miehen ex-vaimo jotenkin katkeruuksissaan (?) alkaisi tätä nimitystä viljellä, jolloin se tietysti tarttuisi hänen lapsiinsa. Veli-/siskopuolia ovat vain ei-biologiset sisarukset, tästä pidän ehdottomasti kiinni.

En ole ihan varma ymmärsinkö oikein ni kysyttävö on. Tarkoitatko siis että lapset joilla ei ole samat biologiset vanhemmat, isä sekä äiti, vaan vain toinen yhdistävänä eivät olisi sisko tai velipuolia vaan sisaruksia keskenään?
Jos on perhe jossa isällä ennestään 5v tyttö, äiti ja syntyy uusi vauva niin kyllähän ne lapset virallisesti on sisarpuolia. Jos isällä ja äidillä on molemmilla onat lapset mutta ei yhteisiä niin ei nuo omat lapset ole keskenään sisaruksia siis virallisesti. Eihän ne oo mitään sukua keskenään ja niitä ei yhdistä kumpikaan vanhempi. Musta ainakin olis hyvin outoo et mun lapsi ja joku toinen miettis et ne on sisaruksia jos niiden vanhemmat on yhessä.

Mun tytär oli kolmevuotias, kun mieheni muutti meille. Mietiskelin silloin, että isäpuoli ja jopa varaisä nimikkeinä tuntuivat hassuilta. Aloimme sanoa miestä meidän kesken Isopupuksi. Isänpäivänä meillä vietetään Isopupun päivää. Biologista isäänsä tytär sanoo isäksi, ja on tosi tarkka selittäessään asiaa kavereilleen. Nyt hän on tomera viisivuotias, ja puhuttelee miestäni nimellä ja kavereille nyt vanhempana kertoo tämän olevan varaisä. Mun mies tykkää edelleen olla meidän pupuperheen Isopupu, ja tämä tuntui aikoinaan toimivan, että leikin varjolla saatoimme hänet osaksi perhettämme. Aiheesta on tietenkin syntynyt paljon naurua ja hauskoja sattumia, jotka ovat myös osaltaan vaan auttaneet tässä vähän myös vaikeassa aiheessa.

Mun mielestä just joku tollanen lapsen suuhun sopiva lempinimi voi just olla tosi toimiva! 

Itse en osaa näitä vanhempieni uusia puolisoita kutsua kuin etunimellä vaikka ilmestyivät elämääni ollessani vielä pieni tyttö. Puhuttelen heitä aina etunimellä, tietysti vieraammille ihmisille usein joudun sanomaan esimerkiksi isäni uusi puoliso, koska eivät nimestä tunnistaisi kenestä puhun. Isäni uusi puoliso on ollut minulle enemmän ”äiti” kuin oma äitini ikinä, mutta en silti ole ikinä osannut yhdistää äiti sanaa häneen, onhan minulla kuitenkin äiti olemassa vaikka emme oikein ikinä ole minkäänlaista suhdetta hänen kanssaan saaneet aikaan.

Minun bonuslapseni, joiden biologinen äiti on kuollut, haluavat kutsua minua äidikseen. Joskus tarkentavat, että olen uusi äiti. Tämä on lähtenyt lasten omasta toiveesta, ovat itse kysyneet, saavatko kutsua minua äidiksi. Valitettavasti sukulaisten läsnäollessa eivät uskalla kutsua minua äidiksi, koska heidän isovanhempansa eivät pidä siitä. Sukulaisten edessä minua kutsutaan siis etunimellä. Minulle itselleni ei ole tärkeää, millä nimellä minua kutsutaan – tiedän, että lapset rakastavat minua. Sen sijaan lasten puolesta on paha mieli, että joutuvat niin pieninä miettimään, mitä uskaltavat kenenkin edessä sanoa.

Aivan totta. Kuinkakohan monen lapsen kohdalla on juuri näin etteivät uskalla sanoa mitä oikeasti haluavat ja tuntevat. Tulee paha mieli lapsen puolesta.

Moi.

Tärkeä asia josta kirjotat. Monta hyvää seikkaa tuli esille. Ainoa mistä oon eri mieltä, että jos kerran olisi ok et lapsi käyttää mitä nimeä haluaakaan ts ettet haluaisi aikuisena pakottaa sanomaan tietyllä nimellä niin miksi mahdollista uutta sisarusta pitäisi hänen kutsua siskoksi? En ymmärtänyt eroa näissä niin oli pakko kysyä.

Itse oon elänyt perheessä jossa ollut vanhempia sisaruksia mutta jotka eivät ole kanssani asuneet. Oon ratkaissut niin et on helpointa sanoa jos tulee puheeksi veraampien ihmisten seurassa tms et montako sisarusta minulla on kuin kertoa jonkun kysyessä taustat koska aina joutuu selittää sisarukset ja vanhemmat.
Niin se vaan on.

Itse olen käyttänyt kavereille tai muille ihmisille puhuttaessa äitini puolisosta nimitystä isäpuoli , mutta lähinnä siksi, ettei tilannetta tarvitsisi avata sen enempää. Kummallakin ”puolivanhemmalla” on ollut perheissään roolit myös biologisina vanhempina, koska minulla on sisarpuolia, mutta perheen sisällä pelkän etunimen käyttämistä ei ole tarvinnut silti koskaan erityisesti perustella.

Minun täytyy myöntää, että sisarpuolien ja vanhempieni puolisoiden suhteen en ole ollut heistä käyttämissäni nimityksissä erityisen tasapuolinen: olen kutsunut vain äitini puolisoa isäpuoleksi ja äitini uudesta suhteesta syntynyttä lasta sisarukseksi ilman puoli-etuliitettä. Olen aina vähän kateellisena kuullut juttuja niistä eroperheiden lapsista, jotka aidosti kokevat, että heillä on kaksi kotia, ja että näin ollen myös vanhempien puolisoille tarvitaan positiivisia lisänimiä. Mulla on aina ollut vain yksi koti, virallisestikin vain yksi huoltaja, ja sitten on ollut isä, jolla on ollut oma perheensä ja jota lastensuojeluviranomaiset eivät suositelleet tapaamaan, mutta jota tapasin silti kerran kolmessa kuukaudessa-puolessa vuodessa. Isäpuoleni on edustanut mulle aina jonkinlaista isähahmoa, ollut luotettava, turvallinen ja läsnä, toisin kuin oikea isäni, mutta silti en ole kokenut erityistä tarvetta keksiä hänelle ”perhenimeä”. Nuorempi veljeni puhui joskus hänestä isänä isämme kuullen, ja se oli kyllä faijalle tosi kova (raivon ja itsesäälin) paikka. Biologisen isämme tunteita suojellaksemme emme puhuneet äitimme puolisosta edes isäpuolena, koska sekin loukkasi isää, mutta kun sain omia lapsia, oli ihan selvää, että isäpuoleni olisi isovanhempi siinä missä muutkin, eikä mua kiinnostanut tippaakaan, miltä se mun isästäni tuntui.

Vaikken koskaan osannut puhua meidän kanssamme asuvasta äitini puolisosta isänä tai isäpuolena hänen kuultensa, olen saanut oman parisuhteen myötä ”uuden perheen” puolisoni lapsuudenperheestä. Vaikka omat vanhempani ovat eronneet pitkälti kolmattakymmentä vuotta sitten, on musta tuntunut siltä, että mulla viimein on se ”toinen koti” ja ympärillä ihmisiä, joille haluaisin omat, erityiset perhenimet. Anopilla kun etenkin on nimenä vähän negatiivinen kaiku, hah!

Ai niin, sisaruksista tai puolisisaruksista piti sanoa, että mun oman kokemukseni mukaan nimityksiä enemmän on kyse siitä, millaisina lapset tai sisarukset kohdataan ja miten heitä kohdellaan. Minulle tehtiin lapsena hyvin selväksi, ettei isäni uudesta liitosta syntynyt sisarus ollut minulle sisarus, vaan ”serkun serkku”. Vasta kun tämä puolisisarus alkoi itse kaivata ”sisaruksia”, koska oli perheensä ainoa lapsi, alettiin minullekin korostaa, kuinka _velvollisuutenani_ on luoda suhde tähän sisarukseen ja tulla tapaamaan häntä (ei siis isääni). En osannut silloin enkä osaa edelleenkään olla velvollisuudentunteesta sisar kenellekään, oli meillä sitten yhteinen vanhempi tai ei (esimerkiksi mieheni sisarukset ovat minulle erittäin tärkeitä ja läheisiä, samalla tavalla kuin kanssani samassa kodissa kasvaneet biologiset ja ”puolikkaat” sisarukseni ovat).

Kai näihin vaikuttaa moni asia. Esimerkiksi lapsen ikä. 10-vuotiaan on mahdollisesti helpompi kutsua etunimellä vanhemman uutta puolisoa kuin käyttää uudesta ihmisestä äiti tai isä nimeä. Myös se varmasti vaikuttaa, onko itsellä biologinen isä tai äiti miten kuvioissa. Jos on, voi olla olo ettei toista moista halua tai tarvitse ja siksi käyttää etunimeä. Ja sitten myös se, että jos uusi kumppani on tullut kuvioon lapsen ollessa pieni. Vaikka uusi mies. Biologinen isä on kuvioissa toooodella vähän ollut koskaan ja lapsen äiti saa uuden miehen kanssa lapsen, joka kutsuu tietysti omaa isäänsä isäksi, voi myös pieni lapsi alkaa käyttää isäpuolesta luonnollisesti isä-nimitystä.

Itseni on pakko sanoa, että jos mieheni kanssa eroaisin ja tulisi uudet kumppanit, niin kenelläkään toisella naisella ei todellakaan olisi lasteni kanssa oikeutta ”äiti” nimitykseen. Enkä myöskään osaa kuvitella, että haluaisin lasten kutsuvan isäksi ketään muuta kuin biologista isäänsä joka heille on kaikki kaikessa. Eli kyllä saisivat etunimiä tai lempinimiä käyttää moisessa tilanteessa uudet kumppanit itsestään.

Oma lapseni ollut 3 vuotias kun mieheni tuli elämäämme. Lapsen biologinen isä taas ei ole tytön elämässä mukana. Tyttö käyttää miehestäni etunimeä ja se on ainoa hänelle luonteva nimitys, vaikka välit ovat lämpimät eikä lapsi muusta ”isähahmosta” tiedä. Joskus kavereille ”joutuu” selittämäään, ettei mies ole hänen isä ja silloin yllättävää kyllä käyttää isäpuoli termiä. Yllättävää siinä mielessä, ettei koskaan kotona edes pikkuveljen kanssa mihestä puhuessa käytä mitään isä-termiä. Pikkuveli on täysinäinen pikkuveli. Pikkuveli taas on omaksunut että minun ja sison kanssa miehestä puhutaan etunimellä ja isän kanssa keskenään puhutaan isästä.

Isä- ja äitipuolet on kamalia termejä. Ei ne uudet puolisot ole puolikkaita. Miksi heistä sellaisia pitäisi tehdä?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X